Ikuinen trauma
Avaudun nyt sulle mun ikuisesta traumastani. Tai ei se oikeasti ikuinen ole ollut, vaan alkanut joskus yläasteella, olisiko ollut kasi- tai ysiluokalla. Nääs eräänä päivänä möykkäsimme kavereideni kanssa jotain täysin älytöntä teinimöykkää koulun käytävällä, koska lähellä oli muutama poika, joihin meistä moni oli ihastunut. Ja koska olimme teinejä. Bilsan opemme oli pieni ja terhakka keski-ikäinen sinkkunainen, joka päätti sanoa siinä kaikkien muiden (myös sen näppylänaamaisen, teinihormoneilta haisevan pojan, johon olin ihastunut) kuullen, että ole sinäkin Eeva hiljaa, kun sinulla on vielä niin ruma äänikin. SIINÄ! Trauma syntyi, itsetunto meni äänen ja monen muunkin osalta, ja kauhea paine puhua julkisesti tai vieraille ihmisille, että ne varmasti ajattelevat, että onpa tuolla naikkosella ruma ääni. Jokainen kokous, vanhempaniilta, työhaastattelu, itsensä esittely ryhmille -ihan täyttä tuskaa!! Ja joka kerta mietin, että vtun ämmä, kun tällaista teit mulle. Ja muistan viel...