Happy HippieLife

Talvilomaviikko tuntuu haihtuvan käsistä kuin savu, joka tanssien katoaa taivaalle ilman, että siihen saa mitään kosketusta. Kaikki pulkkamäki-, hiihtolatu-, ja talvivaellussuunnitelmat ovat vaihtuneet yrityksiin pysyä pystyssä peilikirkkaalla jäätiköllä, ja vaan ihmettelyyn, että mitä nyt ja mihin päivät katoavat, ja miksi koko ajan tuntuu sunnuntailta. Raumalla koronatilanne on räjähtänyt käsiin, joten kaikki sisätila-aktiviteetit ovat nounou -listalla, eikä oikein mielikään tee mihinkään ihmisten ilmoille. kuvat tässä postauksessa EIVÄT OLE TÄLTÄ VIIKOLTA! Luomulapset suhtautuvat tilanteeseen jokainen oman tempperamenttinsa mukaisesti, mutta kaikki kolme huomattavasti paremmin kuin heidän äitinsä, joka oli ladannut valtavat odotukset sille, miten paljon hiihtokilometrejä kertyisi, miten ulkoiltaisiin yhdessä, sisällä käytäisiin keittämässä vain lisää kaakaota, ja MITEN KIVAA MEILLÄ OLISI YHDESSÄ. No ei ole ollut! Nyt tämä kuukausia kestänyt etätyö-farmityö Irlantilaisen kanssa 24/7

Tänä vuonna heräsin ferritiinivajekoomastani tosi myöhään linnunruokinnankin kannalta. Vasta joulukuussa tajusin lintulautojen heiluvan tyhjinä ja pihamaan olevan talitinteistä tyhjä. Tavoitteeni on pitää mahdollisimman paljon erilaisia lintuja pihapiirissä, koska ne auttavat tuhohyönteisten eliminaatiossa kesäisin, ja näin ollen helpottavat luomuihmisen elämää huomattavasti. Onhan se nyt hurjaa, että yksi minimaalinen sinitiainen voi syödä 2-3 kertaa oman painonsa verran hyönteisiä!  Koomastani minut herätti yksi joulukuinen pakkasyö ja sen jälkeinen pieni lumipeite. Siellä lumipeitteen keskellä nökötti näes nuori mustarastas. Opiskelin mustarastaan sielunelämää, ja opin, että osa niistä talvehtii toki Suomessa, mutta ei kai nekään 20 asteen pakkasia kestä. Opin myös, että kyseessä oli nuori yksilö, koska sen nokka on vielä tumma. Ai että, joskus internet on niin kiva juttu, vaikka usein olenkin ihan kyllästynyt kaikkialta tulvivaan tiedon määrään. Tekaisin taas itse linnunruokaa, tos

  Kuulin radiossa muutama päivä sitten aivan satuttavan kipeästi kolahtaneen mainoksen, jossa kaksi nuorta miestä keskustelevat keskenään: "Mitä sä teet?" "Mä leikkaan näitä kierrätyspahveja suikaleiksi." "...Ai miksi? Eikö ne mene kierrätykseen kokonaisena?" "Menee, menee, mutta kun mulla on tentti tulossa!" Ihmismieli on valtavan hyvä keksimään kaikkea sijaistoimintoa, kun tarvitsisi oikeasti ryhtyä johonkin ei niin itseä miellyttävään puuhaan  -kuten esimerkiksi maatalouden kirjanpitoon. Olen ollut kun nuo mainoksen jätkät; keskustellut itsekseni ja ihmetellyt syvästi kaikkea kehittelemääni Todella Tärkeää Puuhaa, jolla olen sujuvasti vältellyt kuittirumban aloittamista. Jos on yleensä muutenkin kirjanpidon tekeminen tuskaista, niin nyt, kun ensin istuu päivän koneella palkkatöissä, ja SEN JÄLKEEN pitäisi vielä istua tekemässä kirjanpitoa, niin näyttää olevan not gonna happen -tyyppinen tilanne käsillä tällaiselle ulkoilma-aktiiville. Jos väl

Tiedätkö mitä? Muutama viikko sitten olin täydellisen koronaväsymyksen kourissa. Ärsytti kaikki ja ahdisti kaikki ja koko ajan mietti, että pian vuosi tätä helvetin koronaa takana. Katselin lasten hiihtolomaksi matkoja, vaikka me emme ole IKINÄ hiihtolomalla mihinkään menneet. Katselin vuokrattavia mökkejä ihan kaikkialta Suomesta, vaikken ole ikinä missään vuokramökissä ollut. Katselin vapaita hotelleja ja niiden hintoja. Katselin iglumajoituksia, lumikenkäretkiä, Tallinnan laivoja, airB&B:tä, tripadvisoria ja ravintolasuosituksia. Halusin halata kaikkia vastaantulijoita (MITÄ VASTAANTULIJOITA?!?!?!?!!? Mä missään ketään näe!!) ja ystäviä. Haaveilin siitä, että voisi tarttua tuntematonta kädestä kiinni tai vaan kätellä. Olla ilman huonoa omatuntoa, jos unohtaa maskin kauppareissulla kotiin. Haaveilin jopa all inclusive-lomasta jossain Turkin halppispaikassa, mikä on niin NIIN kaukana normaalista minästäni kuin voi vaan olla.  Mutta sitten; sitten tuli lunta! Vuosikaudet lumen tu

Docventuresin Riku Rantala kirjoitti jokin aika sitten HS:n kolumnissaan retkeilystä, ja sieltä silmään pisti termi mikroretkeily. Hieno termi mitä ekologisimmalle ja hauskimmalle jutulle, eli ihan lähiseudulla seikkailulle. Rikun ja monen muunkin kohdalla on kaukomaiden viidakot ja valkohiekkaiset rannat tulleet tutummiksi kuin lähiseudun laavut ja rantakaislikot, vaikka kun mielensä asettaa seikkailumoodiin, ei tarvitse lähteä juuri takapihaa pidemmälle. No OK; ei ehkä kaikki ole ihan niin onnekkaita, jos oman talon takana aukeaa seuraavan talon betonipiha ja sitä jatkuu ja jatkuu ja jatkuu samanlaisena pihojen mosaiikkina, mutta Suomessa ne eivät onneksi ihan määrättömän pitkälle kuitenkaan jatku, vaan jossain kohtaa aukeaa metsä tai pelto tai joku kreisi pusikko. Me harrastamme perheen kesken tai usein vain äiti-poika -kombinaatiolla mikroretkeilyä todella paljon. Lapset saattavat ehdottaa - yleensä aina hetkellä, jolloin mulla on miljoona muuta asiaa tekemistä vailla valmiina- ett