Talvi 2021

Tiedätkö mitä? Muutama viikko sitten olin täydellisen koronaväsymyksen kourissa. Ärsytti kaikki ja ahdisti kaikki ja koko ajan mietti, että pian vuosi tätä helvetin koronaa takana. Katselin lasten hiihtolomaksi matkoja, vaikka me emme ole IKINÄ hiihtolomalla mihinkään menneet. Katselin vuokrattavia mökkejä ihan kaikkialta Suomesta, vaikken ole ikinä missään vuokramökissä ollut. Katselin vapaita hotelleja ja niiden hintoja. Katselin iglumajoituksia, lumikenkäretkiä, Tallinnan laivoja, airB&B:tä, tripadvisoria ja ravintolasuosituksia. Halusin halata kaikkia vastaantulijoita (MITÄ VASTAANTULIJOITA?!?!?!?!!? Mä missään ketään näe!!) ja ystäviä. Haaveilin siitä, että voisi tarttua tuntematonta kädestä kiinni tai vaan kätellä. Olla ilman huonoa omatuntoa, jos unohtaa maskin kauppareissulla kotiin. Haaveilin jopa all inclusive-lomasta jossain Turkin halppispaikassa, mikä on niin NIIN kaukana normaalista minästäni kuin voi vaan olla. 

Mutta sitten; sitten tuli lunta! Vuosikaudet lumen tulo on vauhdittanut lähtöhaaveitani Suomesta talveksi pois (ja niin teinkin reppureissuvuosinani...), ja kaikki muut vuodenajat paitsi kesä ovat olleet ihan pyllystä. Pari vuotta sitten hiukan salaa rakastuin kevääseen. Sen hiipi hurmaantuminen syksyyn; mikä uskomattoman ihana ja inspiroiva vuodenaika! Ystäväni mukaan keski-ikäisen ihmisen tunnistaa siitä, että hän rakastaa luntakin, ja totta se näköjään on. Lumen myötä kaikki oli yhtäkkiä kaunista ja ihan erilaista kuin pitkään aikaan on ollut. Viime vuoden ikuinen marraskuu tuntui päällä ollessaan ihan ok:lta, mutta nyt lumi olikin iloinen ja ihmeellinen asia. Mitä kovemmin tuiskusi, sen innokkaammin seisoin ulkona kasvot tuulta kohden hiutaleiden piiskatessa ihoa neulojen lailla. Tai seisoin hiljaa kuunnellen hiljaisuutta, joka paksun lumivaipan keskellä on enemmän kuin hiljaisuutta. Ei haitannut pakkanenkaan, koska olen löytänyt merinovillan ihmeellisen maailman. Kaiveltiin Luomulasten kanssa pulkat ja kelkat ja sukset ja monot varastoistaan, ja ollaan käytetty niitä joka päivä siitä lähtien.

Vielä ihan muutamia vuosia sitten en edes omistanut suksia. Mielessä oli kouluajan kaameat hiihtokokemukset; palelevat varpaat, painavat, lipsuvat sukset ja sormet, jotka olivat ensin ihan valkoiset, ja hetken päästä kirkkaan punaiset, kun ne kipeästi  kihelmöiden sulivat hellan vieressä. Aina oli joko liian kuuma tai liian kylmä ja koulun hiihtokilpailuihin oli pakko osallistua, vaikka jännitti ihan hirmuisesti. Tilanne nyt: naapurin Mikko ajoi tuohon ihan lähelle ladun, ja siellä ladulla olen ollut lähes joka päivä suksillani, jotka ostin pari vuotta sitten treenikavereiden innostamana. Ja jos en jostain syystä ehdi semisti valoisaan aikaan, niin harmittaa niin maan mahdottomasti. Samaa 3,5 km metsälenkkiä kierrän aivan hurmiossani. Ei muita ihmisiä. Ei laturaivoa. Ei valoja. Ei kiertosuuntia, ei "'Älä kävele ladulla" -kieltomerkkejä, joita hirvet ei kuitenkaan osaisi lukea. Ja kierrän ja kierrän samaa lenkkiä, joka on koko ajan sama ja kuitenkin hetki hetkeltä erilainen. Kauhea hiki tulee edelleen. Sormet eivät enää palele, eikä varpaatkaan, kun on hiukan eri laatua olevat monot ja hanskat kuin lapsena. Koko ajan saa syödä, koska näköjään hiihdossa tulee nälkä.

Samalla lähti kuulkaa menohalut! Ei tarvitse päästä igluun eikä ravintolaan, ei kämäseen Tallinnan laivaan tai Ruotsin risteilylle. Koti best! Latu best! Naapurin Mikko -OH SO BEST!