Happy HippieLife

Valtteri kävi kylässä meilläkin, ja tässä taas täysin epäasiallinen teksti-kuva -postaus! Nimittäin ei mitään asiaa lumesta, myrskystä, talvesta tai mökeistä vaan alkoholista. Perjantai ja viinipullo. Yksi tai kaksi lasillista, mukavan rento olo sohvalla Irlantilaisen kanssa höpötellen. Yöllä levotonta unta, outoja unia, pientä ahdistusta henkisesti. Lauantaina päässä pieni, mutta selvästi tuntuva jomotus. Tätä kaavaa olin toistanut muutaman vuoden. Siitä oli tullut tapa. Maku, jota odotti, koska sillä aloitti viikonlopun. Lupa rentoutua, ja vaan olla.  Mutta sitten sain tarpeekseni. Toukokuun 28. päivä 2021 tajusin, että tämä on tyhmää. Koko alkoholi, ja varsinkin, jos siitä on tullut tapa. Toukokuusta syyskuuhun ei vapaapäiviä ranchillä ole, joten ei kannata haaskata yhtään sekuntia elämästään ja työajastaan jomottavalle päälle, hiukan hitaalle ololle ja ahdistuneelle mielelle. Vain yhden tai kahden viinilasillisen vuoksi. Samalla jäi kaikki muukin alkoholi., eli saunasiiderit, k...

Meille posahti KOO. Nuorin luomulapsi oksensi keskellä yötä kahdeksan päivää sitten, ja kuumekin nousi melkein 40 asteeseen. Kotitesti näytti negaa, ja ajattelimme sen olevan vain pikkuinen vatsapöpö, varsinkin, kun seuraavana päivänä tyttö oli lähes normaali. Illalla kuume ja huono olo palasivat, ja testissä näkyi jo haalea viiva, joka kakkosaamuna oli vahva punainen viiva. Suukottelin lasta suulle, söimme samaa porkkanaa vuorotellen ja olin mahdollisimman paljon samassa ilmatilassa kehoittaen toisia luomulapsia tekemään samoin, jotta homma hoituisi nopsaan pois.  Kolmantena päivänä pikkuisin luomulapsonen sirkutti täysin terveenä intoa piukassa: "Onneksi mun munasolut on niiiiiin voimakkaita, että ne voitti tän koronan ihan heti!" Karanteeni, etäyhteys kouluihin ja Irlantilaisen etätyöt jatkuivat vielä vaaditut kaksi päivää, ja ihanasti häämötti vapaudu vankilasta -aika jo ihan sormien päissä. Viidennen ja vapauttavan karanteenipäivän aamuna valitteli Vanhin Luomulapsonen k...

Kuinka hullua, että yhtäkkiä on vaihtunut vuosi. Taas pitää opetella kirjoittamaan uusi vuosiluku, vaikka ei edellinenkään ole kunnolla hallussa. Vuosi on mennyt ihan järkyttävää vauhtia; NYT alan ymmärtämään sitä, mitä en lapsena tajunnut ollenkaan, kun aikuiset päivittelivät ajan nopeaa kulumista. Se oikeasti lentää, ei matele. Tunnit ovat nykyään sekunteja, kuukaudet tuntuvat viikolta.  Viime vuotta kun pohtii, mielestä nousee helpotus siitä, kun tajusin, etten ole hullu tai vakavasti sairas, vaan ferritiinivajeessa. Raudan lähtiessä hitaaaaaaaasti imeytymään, elämä muuttui hiljalleen taas mielekkääksi, innostavaksi ja palasi tunne siitä, että maailma on kiehtova paikka. Se oli mahtava tajuta! 2021 oli paradoksaalisesti ferritiiniä lukuunottamatta terveyden vuosi meidän perheellemme. Ei taudin tautia; ei mikään tuntunut uppoavan vastustuskyvyn läpi, vaikka maailmassa ei muusta kuin taudista puhuttukaan.  Kun loppuvuodesta 2020 teloin sekä nilkkani, että mursin saman varpaan...