LÄHTÖKOHTA

Kaikki lähti liikkeelle sattumasta ja suunnittelematta - niin kai elämässä kaikki hyvä tuppaa tapahtumaan. Nimittäin; olimme muuttaneet Irlantilaisen kanssa vähän ajattelematta, erittäin lyhyen suhteen jälkeen, Belfastista Suomeen. Belfastiin jäivät työpaikat, vilkas iltaelämä, kahvilat ja kaverit, ja täällä Suomessa ei ollut mitään tiedossa. Kesä 2005, kuuma ja aurinkoinen, meni reissatessa häistä toiseen isän Hiacella, kunnon road trip -meinigillä. Hyvin pystyi nukkumaan ohuella patjalla Hiacen takaosassa milloin minkäkin järven tai meren lahden rannalla. Silloin. Nyt ei ehkä enää… Pistetättävä muuten testilistalle, sillä sama Hiace on edelleen tien päällä. Aina silloin, kun ei Hiacella reissattu, autettiin isää töissä, ja ihmeteltiin, että mitäs nyt ja tapeltiinkin enemmän kuin ehkä koskaan sen jälkeen.

Irlantilainen -varsin fiksuna ihmisenä- onnistui meistä ensin työnhaussa. Minä, meistä energisempänä, kiipeilin seinille meidän muutettuamme pikkuiseen kaupunkiin isohkoon rivarikaksioon, sillä jotain järkevää ja fyysistä piti päästä tekemään. Isä oli taas kerran avain tähän, sillä sain lahjaksi moottorisahan, ja ajelin parikymmentä kilometriä suuntaansa raivaamaan kuolinpesämme (mikä kauhea nimi!!!) täysin villiintynyttä vanhaa maalaispihapiiriä. Tarkoitus oli silloin vain saada polttopuita rivarin kylmän päätyasunnon kaakeliuuniin, ja minulle jotain semi-mielekästä tekemistä, kun masennus uhkasi kouraansa ulottaa tylsistyneeseen mieleeni. Kun puita kaatui (ensin ihan pienen pieniä, ja pikku hiljaa itseluottamuksen kasvaessa isompia ja isompia!), ja maisema aukeni, ja kevätkin siinä samalla alkoi ilmoittaa itsestään, tuli tarve perustaa kasvimaa. Ja rakentaa kasvihuone. Ja päättää, että tänne muuten rakennamme myös kotimme. Ja niin homma sitten karkasi ihan täysin lapasesta.

Minäkin käväisin metsäteollisuuden palveluksessa 7 vuoden pestillä. Ajelin työmatkoja piriformikset hellinä ja lapsiani, ulkoilmaa ja kotiani kaivaten. Nukuin Lahden Scandicissa, Tampereen Sokoksessa, Helsingin Glowssa ihan liian monta yötä. Istuin kokouksissa ja palavereissa, joista en saanut mitään, ja joissa ei minulla ollut mitään annettavaa. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Paha olo kasvoi sisälläni päivästä toiseen. Toinen ja kolmas raskaus. Paluu taas töihin. Ulkopuolisena tarkkailin itseäni, että tätäkö tämä on? Kiirettä, väsymystä, ikävää ja riitaa. Ei aikaa, eikä jaksamista itselle tärkeille asioille. Jossain välissä ostimme taloon kuuluvat maat,  ja muutaman Ylämaan naudan. Lisää työtä, kiirettä väsymystä. Sitten iski pitkä sairauksien putki, joka kulminoitui keuhkokuumeeseen ja irtisanoutumiseen. Ja tässä sitä ollaan. Maisteritasoisena luomufarmarina ja kolmen lapsen äitinä. Kumpaakaan en ikinä kuvitellut olevani! Enkä varsinkaan omistavani nautoja, saati haaveilevani omavaraisuudesta ja zero waste -elämästä.

Farmi on lähtökohdaltaan pahempi kuin huono. Monen kymmenen vuoden ajan kaikki on saanut olla luontoäidin huomassa. Kaikki , ja siis tämä tarkoittaa AIVAN KAIKKI, ulkorakennukset ovat ja olivat viittä vaille valmiita romahtamaan. Samoin kuin täysin homehtunut vanha päärakennus. Eli jos jotain haluamme tehdä, ensin on joko hävitettävä tai korjattava vanha. Molemmat vaihtoedot vievät aikaa, rahaa, hermoja ja pitävät sisällään vuosikymmenien kerrostumat rottien ja hiirten jätöksiä. YÖK! Konekanta on pitänyt rakentaa alusta asti myös, ja sekin vie hermoja ja rahaa, ja on tääääysin ulkoistettu Irlantilaiselle.

Että siinä ovat lähtökohdat! Ja tavoite on mahdollisimman omavarainen ja jätteetön elämä, kuitenkin niin, että siitä ei aiheudu valtavaa lisäkuormitusta henkisesti. Fyysisen kuormituksen kestän, mutta itselleni olen luvannut downshiftata henkisellä tasolla sen jälkeen, kun metsäteollisuudesta irtaannuin. Elämä on tästä lähtien elämää varten, ei pakonomaista suorittamista ja turhaa stressiä!

Zero waste -elämää toetutetaan askel kerrallaan, ja ilman turhaa stressiä. Pienestä tytöstä asti olen ollut kovin luontiihminen, ja omien lasten myötä halu jättää heille edes join kuin puhdas planeetta on kasvanut mielessä suuremmaksi ja suuremmaksi. Tops-puikko kerrallaan siis mennään. Tiedän, että joidenkin mielestä turhaa, mutta itselleni tämä tuottaa suurta tyydytystä. Muovien tilalle kun koittaa pohdiskella muita materiaaleja, on mielikuvitus työllistetty!