Niin wastea, niin wastea....

*English below*

Täällä oma tauti kesti taas kolmisen viikkoa. Henkinen särky oli fyysistä suurempaa, koska en vaan JAKSA enää sairastaa. Ja heti perääni iski tauti kyntensä nuorimmaiseen, ja kirjoitusinto ja -jaksaminen on ollut nollassa. Oltiin kaikesta huolimatta viikonloppuna koiranäyttelyssä. Menikö zero wastesti? NO EI MENNYT!!! Ja syy on ihan vaan se, että semisti aivokuolleena en järjestänyt lähtöä organisoidusti hyvissä ajoin. Pitäisi se kolmen lapsen äitinä muistaa, että hommat sujuu vain ja ainoastaan, jos asiat on kunnossa jo edellisenä iltana…

Isompi auto oli korjaamolla, kun jouluna tuntematon rillit huurussa ajellut pappa tömäytti sen kylkeen mukavat närheet ja lommot. Oltiin siis tungettu farmari-Passattiin kaksi kappaletta tervettä ja yksi kappale viikon sairastellutta luomulasta, 2 erittäin tervettä ja innokasta appenzellin paimenkoiraa, kaksi eriiiittäin pitkäjalkaista aikuista, jokaisen reissukassi, -reppu, tai -nyytti, koirien metallihäkki, ja sen pehmusteet ja peitteet, muutama pehmolelu, eväsrasioita ja vesipulloja, ruokakuppeja ja makupaloja, iPad, laturi, ulkovaatteet, uikkarit, jalkapallo……. Ja sitten lähdettiin kohti Hämeenlinnaan ja Sveitsinpaimenkoirien erikoisnäyttelyä!  

Kaikki alkoi jo alle 10 kilsaa ajettuamme, kun Irlantilaisen kahvihammasta alkoi hetimmiten kolottaa, ja tajusimme kestokuppien jääneen kotiin. Ei hemmetti!!! Näyttely olisi ostoskeskuksen todennäköisesti viileässä parkkihallissa, ja kaffille olisi tarvetta sen ja päivän pituudenkin vuoksi. Ei kuitenkaan käännytty hakemaan kaunista bambukuppiani tai Irkun metallista kestokuppia, sillä yllä mainitun seurueen turnajaiskestävyys ei ehkä kestäisi montaakaan ylimääräistä minuuttia. Irlantilaisen ja itseni kiroillessa kuppien unohtamista kuului takakpenkiltä ensimmäisen kerran: ”Onko vielä pitkä matka sinne linnaan…!?”

Toinen kymmenen kilometriä ajettuamme -jossain Euran ja Huittisten välillä- oma pylly alkoi jo kovasti kivistämään, ja muistutti, että olimme unohtaneet koiranäyttelyissä erittäin tarpeelliset retkituolit kotiin… OU NOU; pentuset eivät tule jaksamaan mitenkään parkkihallissa seisoskelua tuntitolkulla. “Äitiiiiiiiiiiiii….Joko hei pian ollaan perillä?”

Huittisiin on meiltä 50 km. Siinä vaiheessa oli KAIKKI neljä eväsrasiaa tyhjinä, samoin vesipullo, Irlantilainen ei enää kestänyt ilman kahvia, ja polttoainetankkikin huuteli tarvetta täyttöön. “ONKS TÄÄ SE HÄMEENLINNA?!?!??” Juueioo! Koska sata metrisiä jalkojani oli hankala saada liikkeelle niitä ympäröivien kassien viidakosta, Irlantilainen hoiti hommat. Kieltäydyin kertakäyttökupillisesta kahvia, mutta salaa lapsilta söin erittäinkin hyvällä halulla ja suht nopeasti Snickers-patukan. (Roska 1, Irlantilaiselta sama roska nro 2 ja kahvikuppi nro 3).

Forssa -tuo liikenteenjakaja keskellä ei oikein mitään- oli sitten pysäkki nro kaksi. “NYTKÖ VIHDOIN OLLAAN SIELLÄ HÄMEENLINNASSA?!?!??” Ei oltu ei, mutta Irlantilainen mietti, että pakko ostaa punaviinipullo. Mistään ei kotona löytynyt koirien normitalutushihnoja, ja syytin LUONNOLLISESTI lapsia niiden kadottamisesta, vaikka tällä viikolla auton huollosta haettuani, tajusin toisen hihnan jääneen sinne, ja itse vieneeni toisen suutarille korjattavaksi, ja siellä se on muuten vieläkin (hihnakääreistä roskat nro 4 ja 5)…. Ja lisää eväitä  tarvittiin lapsille, joten vartin verran kun ähelsin, niin sain jalkani vapautettua kassien ja nyssyköiden uumenista Forssan Cittarin loskaiselle parkkipaikalle. 

No arvatkaas mitä; Forssan Cittarin HEVI-osasto on pienempi kuin tämän meidän minikylämme K-marketin vastaava! En ole ikinä milloinkaan nähnyt niin mitätöntä HEVI-osastoa niin valtavan suuressa kaupassa!!! Eikä mistään löytynyt luomubanaaneja, koska ilmeisesti Forssassa ei harrasteta luomubanaaneja, eikä oikein HeViäkään. (Onko mulla joku vorssalainen lukija?? Ilmianna itsesi, niin voin pyytää anteeksi tätäKIN tekstiäni!) Ostoskorista löytyi sitten mandariineja (kestopussin olin kyennyt nappaamaan mukaan!) ja *huokaus* jonkun lapsen sinne lykkäämä viinirypälerasia (roska nro 6).  Keskimmäinen osti saamillaan synttärirahoilla Domino-paketin (roska nro 7) ja irttareita (roska nro 8). Ja IHAN VAHINGOSSA -jännistystäni hillitsemään- ostin itsekin irttaripussin (roska nro 9). Irlantilainen nappasi sipsipussin (roska nro 10) ja hyyyvin paheksuvien katseideni kera Head&Shoulders -shampoon itselleen. (roska nro 11).

Koirat kieltäytyivät pissaamasta Forssassa, vaikka niillä oli uudet ja KALLIIT talutushihnat, joten matka jatkui. “EI KAI ENÄÄ OO PITKÄ MATKA???!” NO ON!!!!!!!

Pikkuruisin lapsista nukahti (JEEEEEEEEE!!!!), ja Irlantilainen painoi kaasua (JEEEEEE!!!). Söin salaa irttareita (JEEEEEEEE!!!), ja haaveilin pääseväni liikuttamaan kassien tukahduttamia ylipitkiä jalkojani (SUPER-JEEEEEEEEE!!!). Ja kuulkaa; niin me vaan pääsimme Aulangolle. Ja niin vaan oli ihan oikealle päivälle varattu huone. Ja niin vaan minä 180 cm pitkä ihminen sain juniori-patjan. Ja niin vaan pääsin kuin pääsinkin lenkille koirien kanssa, ja ehdin uimaankin muun porukan kanssa. Sen verran reissu verotti kaikkien jaksamista, että uinnin ja ruuan jälkeen viinilasi meinasi tippua rinnuksille, kun klo 22 viimeinenkin seurueen jäsen oli ihan valmista tavaraa nukkumaan. Junioripatjalle änkesi osittain päälleni, osittain viereeni ja osittain sekä ja että myös edellä mainitut kaksi paimenkoiraa. 

Koiranäyttelypaikka löytyi aamulla kivuttomasti, ja kaiken pakatun tavaran joukossa oli rokotuskortit ja näyttelynumerot. Roskat nro 12 ja 13 olivat kahvikupit, koska tuomari oli hyvinkin perusteellinen, aikataulu pissi heti aamusta, ja parkkihallin kylmä betonilattia huokui viileää koko kroppaan. Paitsi ei pentusilla, sillä parkkihallin yläpuolelta löytyi leikkipaikka. “Ethän jätä lapsia yksin?” Kyseli kyltti leikkipaikan seinällä. NO EN TIETENKÄÄN!!! Eikä myöskään Irlantilainen…. Mutta kyseinen leikkipaikka pelasti reissun, samoin kuin kertakaikkisen ihanat kanssakisaajat. Kävi nääs niin, että menestystä tuli, ja varsinkin nuoremman koiran kasvattajalle, Tuijalle, joten päädyimme jäämään ihan loppuun asti parhaan Sveitsinpaimenkoirakasvattajan tittelistä kisaamaan. Nuorempi koirista joutui/pääsi kehään sen sata kertaa, ja lopussa se ei jaksanut hötkyillä ja minä -superhermoilija- en jaksanut enää edes miettiä jännittämistä. No menestystä seurasi palkintojen vyöry; tuli rusettia, ruusunmarjauutetta, tuli tuotekassia ja karkkia kanssakisaajilta. (roskat 14-xx?) Että ole siinä sitten ZW…. Mutta kivaa oli, ja paljon opin taas uutta, koska ne kanssakisaajat eivät olleet kisaajia, vaan ihan kaverimielellä siellä kannustettiin toinen toisiamme!!

Lemmikithän on niiiiiin epäZW ja niiiiiiiiin epäekologisia, että kaikki kunnon ekoihmiset tahtoisivat ne pois tästä maailmasta. Tai suosittelevat rotukoiran pennun oston sijaan kulkukoiran adoptiota tai toisten lemmikkien lainaamista. Sama lapsien suhteen. Omat pois ja adoptio kehiin. Että tässä minäkin olen olevinani niin ekoa Eevaa, ja kolme lasta ja kaksi koiraa löytyy talosta. NO; en nyt hävitä yhtään lapsistani enkä koiristani, vaikka ehkä joskus hiukan mieli tekisikin. Toinen koirista ei edes vielä ole omani, vaan sijoituksessa, lapset lienevät ihan omiani. Meille koirat ovat osa perhettä, minulle ne ovat vieläkin enemmän. Ne ovat mukanani joka ikinen hetki, kun olen kotona, työkavereita ja lämpöpattereita, ja niiden kanssa vietän mieluummin aikaani, kuin monenkaan ihmisen kanssa. Introvertille parasta seuraa! 

Koirat ovat lapsille todella rakkaita, ja turvana, jos me aikuiset olemme poissa kotoa. “Onhan Betty kotona?” Koirilla ei ole mitään erityisiä leluja. Niillä on sängyt, mutta ne nukkuvat mahdollisimman lähellä minua, vaikka se sitten tarkottaisi kovalla lattialla nukkumista. Ne syövät kaupan ruokaa, joka tulee isoissa säkeissä, mutta kuormittaahan sekin. Niiden kanssa treenaillaan agilityä ja välillä muutakin mukavaa, käydään näyttelyissä, eläinlääkärissä, astutusreissuilla ja pentutapaamisissa, ja tämä kaikki tarkoittaa (periaatteessa ihan turhaa) ajamista autolla. Eipä siinä selittelyt auta; pienestä tytöstä asti olen rakastanut koiria, ja kuormitan tällä valinnallani planeettaa lopun elämääni. Ja hei; ilman koiria olisi jäänyt monta mukavaa ihmistä kohtaamatta, ja Hämeenlinnan reissu tekemättä, ja saamatta omalta lapselta halaus ja kommentti “Tää oli ihan huippu viikonloppu!! MUTTA JOKO PIAN OLLAAN KOTONA??”

We were at the dog show last weekend. It was a zero waste catastrophe, since after being sick myself for 3 weeks and having 1/3 kids sick for 9 days, I did not prepare well enough in advance. And that is a read to disaster - in ZW life too!

Our bigger car was being fixed after it being attacked by an old man with completely steamed eye glasses during X-mas time. So we had to pack 3 kids, 2 Swiss cattle dogs, 5 bags for humans, a bag for dogs, football, snacks, outdoor clothes, water bowls, a cage, some stuffed animals, an iPad and numerous phones inside VW Passat, and then we started our journey to the dog show to Hämeenlinna -some 200+ km away from home.

10 km driven when Irish realised that he wants coffee, and I realised that our reusable cups are at home. "ARE WE THERE YET??!?" Since that question was already asked, we decided to be not so ZW and drink out of bloody single use cups. Oh my heart hurt!!!!

Another 10 km driven and my bum started to hurt sine my million kilometre long legs were so jammed between bags and stuffed animals, and I remembered that our dog show chairs were left home. Which created monstrous images in my head, how kids are sooooooo tired standing on the cold floor of the show place, and the amount of whining would be mental. The show was held in the parking hall of a shopping centre, so imagination was running wild!

 After 50 km ALL of the 4 snack boxes were empty, water bottle was empty, car petrol tank was empty, Irish's coffee need was beyond belief, so we had to stop, and first trash made its way into the car.  "IS THIS IT????!!!?" NO!!!NO!!!NO!!!

After another some tens of kilometres, I realised that dogs only had their show leads and I blamed kids for losing the other leads. NATURALLY the kids!!!! What I found out this week, was that I had left one into the car that was being maintained and I -myself personally- had taken the other one to be fixed and it is still there.....! But we stopped AGAIN to buy leads, more snacks, a wine bottle and sweets. Looooots of trash, although I had packed reusable veggie bags with me. The only thing I remembered....! "This is the place, right???!" NOOOOOOOOO!!!!!

But we made it to the hotel and we made it to the dog show. And kids found a play room in the shopping centre, and we ended up having great time! I still get tired super fast, but managed the looooon day as well as the kids and dogs. Dogs were successful which meant prices, which meant packaging trash. I stopped counting the sweet wraps kids got from all the people around us, and coffee cups we used since it was bitter cold!

I know pets are so anti-ZW and so anti-ecolifestyle. They and kids are my sins. Lots of people suggest not to have pets (and kids) at all, or if you must adopt them. Well, I have gotten these two dogs from very top Scandinavian breeders FOR FREE, since they both fell in love with our ranch. I have loved dogs for all my life, since a very very little girl. I'll have dogs for the rest of my life. They are work friends, company on the farm following my every footstep. I like them more than I like many humans. I think I'm also keeping my kids.... For the rest of my life I hope! So sorry Planet Earth for this. I try to be good otherwise!