Bucket List

Lokakuun viimeinen päivä.  Meillä on suhjuista ja harmaata; sellainen hämäryys sisällä ja ulkona, että turha miettiä jotain kauniita kuvia ottavansa blogiin. Sellainen keli, että kun ulkona kävin ruokkimassa ja tarkastamassa eläimet, kura hyppäsi päälle ja tarttui hanskoihin tehden sormet raskaiksi ja kylmiksi. Silti mielummin tämä kuin pakkanen, sillä kesäihminen on kesäihminen, ja valkoinen kerros peittämässä vihreät heinäpellot ja nurmikon ahdistaa jo ajatuksenakin. Tämä syksy on mennyt aivan hurjaa vauhtia, ja oudolta tuntuu, että huomenna on marraskuu. 

Kaikki tulevat talven juhlapäivät - nuorimman luomulapsen synttärit, itsenäisyyspäivä, joulu, uusi vuosi, oma synttäripäivä - saavat aina tällaisen herkkiksen kaipailemaan muualle ikuisesti poistuneita läheisiä. Pappaa pitää aina kyynelehtiä itsenäisyyspäivänä. Mummut ja oma äiti tulevat mieleen synttäripäivinä ja jouluna -miten oma äiti toivoi joskus olevansa mamma, mutta ikinä ei niin kauaa elänyt. 

Oma syntymäpäivä sitten onkin pelkkää aktiivista unohtamista. Miten on mahdollista olla näin vanha ja silti ihan yhtä hölmö kuin parikymmentä vuotta sitten? Teininä sitä eli jonkun oudon harhakuvitelman vallassa, että jonain päivänä vaan herää tosi fiksuna, kaikkitietävänä aikuisena, jolla on menestyksekäs ura, johon kuuluu paljon työmatkoja, mahtava avioliitto, pari unelmalasta, joiden kanssa ei ole ikinä ongelmia, ja aina itse osaa käyttäytyä joka tilanteessa itsevarmasti, fiksusti ja hurmaavasti. JUST JOO!!! Ensinnäkin työmatkat on persiistä. Kirjaimellisesti, koska sitä ruumiinosaa ne eniten kuormittavat. Ikinä kukaan ei tiedä kaikesta kaikkea, vaikka välillä törmää yksilöihin, jotka kuvittelevat tällaisen super human -kyvyn omaavansa. Avioliittoon en näemmä sitten ikinä ole kyennyt, enkä tule kykenemään. Lapsia pitää kasvattaa koko ajan ja kaikkialla, ja aina on jotain ongelmaa, joka pitää ratkoa, ja kukaan, jolla ei ole lapsia ei ymmärrä, millainen organisaattori saa olla, että koulu-,Wilma-, hoito-, harrastus-, ja kaverikuviot saa pidettyä join kuin hallinnassa. Itsevarmuus on kadonnut aikaa sitten kaiken suhteen, ja käyttäytyminen muutenkin on sellaista pikkasen kyseenalaista kaikilla osa-alueilla. 

Oma synttäripäivä muistuttaa myös siitä, että jos kuolen yhtä nuorena kuin äitini, vuosia on enää T O D E L L A vähän jäljellä. Pian mahtuu yhteen käteen potentiaaliset jäljellä olevat elinvuoteni. Vain ne, joiden oma vanhempi on kuollut yllättäen nuorena, tai “nuorena”, ymmärtää tämän pakkomielteisen ja irrationaalisen ajattelun. Yksi kohtalotoveri lohdutti, että kun hän selvisi isänsä kuolinikävuoden yli, asian ajattelu ja elinvuosien laskeminen loppui kuin seinään. Toivossa on hyvä elää!

Tämä kaikki on kuitenkin saanut ajattelemaa bucket listiäni - sitä, mitä tahdon tehdä, nähdä, kokea ennen kuolemaani. Lista pikkasen elää elämänkokemuksen ja asioiden uudelleen arvottamisen myötä, mutta jotkut asiat pysyvät. Tärkeimpänä on se, että saisin nähdä lasteni kasvavan onnellisiksi, vastuullisiksi, omilla mittareillaan menestyviksi aikuisiksi. Kunnolla vanhoiksi aikuisiksi, jotta oma kuolemani olisi lähinnä “HUH, VIHDOIN!!” -kuolema, eikä sellainen järkyttävä shokki, kuin oman äitini kohdalla. Toisaalta itsekkäistä syitä, en mikään vihannes tai alzheimer-potilas tahtoisi olla, joten tämä on kinkkinen toive. Katsellaan, koska aika vähän tälle itse mitään voi! 

Aika paljon on omalla listallani uusien paikkojen kokemista; Balilla asuminen muutaman kuukauden, patikointi Fär-saarilla, nähdä ryhävalaiden lauman uivan valtamerellä, istua Itä-Afrikassa illalla lempeässä kuumuudessa ihmettelemässä sitä, miten korkealla tähdet ovatkaan, viettää viikko trooppisella saarella, jonka hiekka on pehmeämpää kuin pumpuli, kulkea Santiago De Compostela kokonaisuudessaan, asua talvet pois Suomesta maassa, jossa voisi hoitaa puutarhaa talvellakin… Tiedostan hyvin, miten epäekologisia nämä Bucket List - kohdat ovat. Ihan typerän epäekologisia. Voinen kuitenkin lohduttaa, että nämä tuskin toteutuvat. Vuosi sitten olen viimeksi lentänyt Kroatiaan lomalle yksin, ja sieltä on suurin osa näistä kuvista, tosin johonkin on hävinnyt suurin osa! Outoa.. Lienee P A K K O mennä takaisin ottamaan uudelleen puuttuvat kuvat.. Sitä ennen oli lentokoneeseen astumisesta kolme vuotta, kun kävimme Italiassa ja sitä ennen pieni ikuisuus sitten Ranskassa häissä ja lomailemassa, ja sitä ennen en edes muista. Vanhalle reppureissaajalle tämä on ikuisuus. Ekologiselle minälleni tuossa on ihan hirveästi lentoliikennettä ja huonoa mieltä.  Irlantilainen kuljettelee luomulapsia välillä kotimaahansa, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää, mutta muuten ranch ja eläimet pitävät meidät tiukasti Suomen kamaralla.

Sitten on listalla ihan hassuja juttuja, kuten vetää 10 leukaa ( ei ihan pian onnistu, nyt kun olen olkapäävammainen. Vanha ennätys 7 kpl on vaihtunut hikiseen 1,5), oppia puhumaan italiaa (vaatinee asumisen ko. maassa…), oppia ottamaan loisteliaita valokuvia ja käyttämään kunnolla photoshoppia, elää omavaraista elämää (jossain semi-lämpimässä. Aina palataan tähän!!) ja kirjoittaa siitä kirja, löytää viimeinkin se “mun ihan oma juttuni”, jossa olisin hyvä, enkä aina vaan keskinkertainen rimaa hipova selviytyjä…

MUTTA parasta Bucket Listassani on se, että yhtään esinettä tai fyysistä asiaa en listaltani löydä!! En kaipaa minkäälaista huippusuunnittelijan laukkua tai kenkiä. En iltapukuja tai design huonekaluja. En suurta taloa, uutta autoa, loistokkaita purjeveneitä. En mitään maallista materiaa. Sen tajuaminen teki ZW-ihmisen aika onnelliseksi! 

En kyllä yhtään tiedä, mistä tämä vähän musta aihe päähäni pälkähti. Mutta tässä se nyt on; jaettu luettavaksi, ja pohdittavaksi. Pohtia voi joko sitä, että onko tämä muija täysin seonnut, tai sitten mieluummin sitä, millainen on sun listasi!