Kaaos

Superbloggaaja pystyy kuin pystyykin näemmä ainakin yhden tekstin  saamaan aikaiseksi toukokuussakin! Tosin sillä ei ole mitään tekemistä zero wasten kanssa, mutta hei; tää on mun blogi! Nyrkki kirjoittamiselle, sillä kiirettä on pitänyt.  Elämä on koostunut pikkuisista vasikoista, karanneista sonneista, vadelman taimista, mansikkapoteista, pölyisistä pelloista, lasten harrastuksista, tyhjästä nyhjätyistä pikaruuista, sekaisesta kodista ja ultimaattisesta väsymyksestä. Mutta nyt olen city-sinkkuna koulutuksessa Helsingissä, ja aikaa on ihan mahdottoman paljon! Tulipa kyllä hyvään saumaan tämä koulutusviikonloppu, ja olen päättynyt olla ihan niin kuin kotona ei odottaisi 10 000 istuttamatonta mansikan taimea, eikä mitään muutakaan. Ihan velvollisuuksista vapaana C I T Y- S I N K K U N A vaan hotellihuoneessa syön noutopizzaa ja juon lasin punkkua! Irlantilainen ei tätä niinkään tuuleta; iltapäivän ja illan saldona on jo tähän mennessä pyörällä kaatunut ja itsensä ruhjonut Vanhin Luomulapsi, karannut hieho, ja oharit tehnyt paalikuski.

Lähtöä edelsi täydellinen kaaos. “Täydellinen” taitaa olla jopa lievä sana kuvaamaan kaikkea sitä, mistä aamupäiväni koostui. Kävi näet niin, että lehmiltä on taas ruoka loppu. Niitä ei ole voitu siirtää vielä kesälaitumelle, koska hieron kauppoja viime vuoden vasikoista, ja ne on helpointa lastata muuttoautoon talvilaitumen suojasta. Lisäksi meillä ei ole ennen viime yötä satanut kahteen kuukauteen, joten ruoho on ollut hyvin kitsaskasvuista, ja tuo massiivinen lauma olisi tuhonnut laitumen hetkessä. JA lisäksi jo myydyt eläimet odottavat kuljetusta uuteen kotiin (JESSS!!!!) ko. katoksessa, ja flippaisivat ihan täysin, jos muu lauma lähtisi siitä silmien alta vihreämmille laitumille. 

Traktorin tankki on ollut tyhjä jo monta päivää, mutta silti se vaan aina käynnistyy ja hoitaa vielä “hittojossevielätänhommanhoitaisi” - homman kunnialla. Eilen kuskasin ilmeisesti höyryllä kulkevalla traktorilla kolme viimeistä paalia karvakasoilleni, ja niistä kaksi oli heidän mieletään niin pahoja, ettei tyypit niitä syöneet. Aamulla heräsin viiden aikaan avoimesta ikkunasta kuuluneeseen nälkäiseen ammumiseen. Koitin huonolla menestyksellä ylenkatsoa sitä seitsemään asti, jolloin lähetin Irlantilaisen ja pikkuisimman Luomulapsoseni päivän hommiinsa. “Äiti!!! Älä sit unohda sitä juttua tänään kirkossa!!” Juu en, vaikka täysin olin Wilma-viestin unohtanut, ja salaa vilkaisin, että 9.45 pitää olla kirkkoon kuulumaton pyllyni kirkon penkissä valmiina siunaamaan nuorimmaiseni koulutielle. Sitä ennen päätin “ihan nopeesti” korjata yhden viereisen laitumen kulman, josta eläimet saisivat edes vähän tuoretta ruohoa ennen illan oletetun paalikuorman tuloa. Ja sitten “ihan nopeesti” piti vielä ruokkia ne katoksen vankina olevat tyypit. Ja sitten mulla pitäisi olla “ihan hyvin” aikaa käydä suihkussa ja pistää itseni ihmisen näköiseksi ja raahautua sinne kirkon kovalle ja epäergonomiselle penkille itkeskelemään liikutuksesta.


“Ihan nopee” korjaus ei ollut ihan nopee. Koska: A) keskimmäinen luomulapsi oli käyttänyt akkuporakonetta omiin Todella Tärkeisiin Projekteihinsa, ja akut x2 olivat molemmat tyhjiä. Lataus on suhteellisen nopeaa toimintaa, mutta siinä meni 10 kallisarvoista minuuttia hukkaan, ja hermo kiristyi, kun vanhemmat ja viisaammat eläinyksilöt tiesivät tasan tarkkaan, mikä on työni funktio, ja jatkuva ammuminen otsalohkoni vieressä meinasi hajoittaa univajeisen pääni.  Olen ihan OK, vaikka huusin jossain vaiheessa viattomille eläinparoille: "OLKAA NY SAAAATANA HILJAAAAAA!!!!" Ja B) keskimmäisen luomulapsen Todella Tärkeiden Projektien jäljiltä ne porakoneen päähän sopivat jutut (??? Mikä niiden nimi on??) olivat hukassa, ja sen sijaan, että olisin löytänyt pään, joka sopi ruuveihin, piti löytää ruuvit jotka sopivat koneessa jo kiinni olevaan päähän. Jos et ole ikinä käyttänyt porakonetta, tämä lienee hepreaa. Tämä lienee hepreaa myös konetta käyttäneille, koska kaikki koneisiin liittyvä termistö on in and out aivoissani. Homma tuli tehtyä; ei mitään kaunista katseltavaa, mutta sinne ne pääsivät, ja hiljenivät heti.

“Ihan nopee” ruokinta ei myöskään ollut ihan nopee. Yksi minipieni vasikka nääs haahuili metsikössä itsekseen. Oli ilmeisesti nukkuessaan mahtunut kierähtämään sähkölankojen alta väärälle puolen aitaa (tätä tapahtuu usein), ja heräsi sieltä paniikisssa, koska sen nälkäinen äiti välitti just sillä hetkellä paljon enemmän tuoreesta ruohosta, kuin eksyneestä lapsestaan. Bitch. Minäpä nopsana juoksijana sain sen kiinni (oikeasti se on vielä niin pieni, että siksi sain sen kiinni. Huomenna en enää saisi!), ja ei kun kantamaan sitä kohti porttia, jotta saisin sen ilman sähköiskuja takaisin oikealla laitumelle. Vaavi oli peloissaan, ja päätti tehdä hätäkakkat -ihan tyyneesti minun päälleni. Hiki valui selkää ja rinnuksia pitkin. Keltainen maitopaska valui hihasta polveen, ja polvesta pikkuhiljaa punttia pitkin alas. Hauikset sanoivat melkein poks maitohapon jyllätessä niissä, ja paska haisi nenään niin, että luulin sen hajun jäävän ikuiseksi ajaksi merkkituoksukseni. Tästä kaikesta huolimatta tyyppi päätyi sinne sen kuuluikin päätyä. Vankilan asukit saivat niin vauhdilla heitetyn ruuan, että jäivät kaikki hetkeksi tuijottamaan hiljaa sekopääihmistään. 

Juoksin suihkuun. 20 minuuttia, ja pitäisi olla pelipaikalla! Suihkussa hinkkasin itseni palasaippualla päästä varpaisiin. Pesin hiukset. Hyppäsin mekkoon, jonka totesin olevan ryppyinen kuin mikä, mutta olkoon. Hiustenkuivaaja oli traktorissa (PERUS! Totta kai se on traktorissa!! Mutta se on toinen tarina, johon liitty paljon konetermejä, ja en ehkä halua kirjoittaa sitä tarinaa!), enkä olisi sitä ehtinyt käyttääkään, joten kengät jalkaan. Siinä huomasin, että omien, hyvinkin reilussa kasvussa olevien säärikarvojeni sekaan oli kivasti jäänyt kosteaan ihoon kiinni myös koirien pitkiä mustia karvoja. Ajatusketjun tulos oli, ettei kukaan sääriäni katso, ja autoon vaan. Ralleilin reipasta ylinopeutta kohti kirkkoa, liikutuksen pala jo valmiina kurkussa. Takaraivossa välkkyi mielikuva konstaapeleista, jotka saattaisivat pysäyttää matkantekoni valtatie numero kahdellatoista. Päätin säästää liikutusta pidätyshetkeen, jotta voisin puhjeta itkuun, jos näin kävisi, ja selostaa kaiken tapahtuneen ja odottavan lapsen ja kun se on mun viimeinen pikkuiseni ja sitten ne antaisivat mun mennä. Kukaan ei pysäyttänyt, ennen kuin itse kirkon pihassa iskin jarrut pohjaan. Siellä iski tajuntaan myös se, että en minä, eikä Irlantilainenkaan koskaan reagoitu koulutielle siunaamisesta kertovaan Wilma-viestiin, jossa kyseltiin lapsen osallistumista tapahtumaan. Ehkä se ei olekaan siellä! Ja minä olen! Vesi hiuksista ryppyiselle mekolle valuvana, jälkihikeä pukkaavana, säärikarvat tuulessa lepattaen, pikkasen paskalle haisevana!!


Oli se siellä; vaaleat kikkurat kosteasta ilmasta pörröllään. Enkä itkenyt sellaista räkävaluu- ronotusta, vaan ihan siveellisiä kauniit ja rohkeat -kyyneleitä. Enkä yhtään hävennyt, vaikka omat pysyvästi paskaiset käteni, ja multaiset kynnenaluset ja hyvin paahtunut ja parkkiintunut ihoni näytti todella törkeältä kahden pastorin arjalaisen valkoista ihoa ja manikyyrin kauniita kynsiä vasten siinä omaa pientä pellaapäätäni siunatessamme. Pikkuiseni oli myös pala kurkussa tilaisuudessa, jossa eskarin loppuminen konkretisoitui, ja siinä me kyyneleet silmissä suukottelimme ja halailimme oman pikkuisen isoni kanssa kirkon alttarilla, ja kaikki aamun kaaos oli sen hetken arvoista. 

Kommentit

  1. Sä oot kyllä oikee supernainen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mä kyllä oo, vaan täysin sekopää. Ei tätä normaali ihminen tekisi! :D

      Poista
  2. Kiitos päivän nauruista, oma arki tuntuu nyt asteen helpommalta <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiva kuulla juuri sinun ajatuksiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

DIY täisuihke ja muuta yököttävää

Ostolakko 365

Ilmastotalkoot ja liskoaivot