Työhaastatteluopas hipin tapaan

Ollaan niin kuin ei oltaiskaan tämän pitkän kirjoitus-, tai edes blogissa käymistauon suhteen, ja siirrytään toiminnannaisina vaan suoraan asiaan. Näin mun piti tehdä, mutta pakko vähän antaa taustoja, niin hommat aukeaa. Nyt on muuten aikaa kirjoitella, vaikka joka päivä, koska taustat avaavat stressitekijät, jotka laukaisivat keuhkokuumeen, ja täällä sitä toiminnannainen vaan makailee sängyssä haisevana ihan halko otsassa, ysköksiä kattoon syljeskellen. Ja ollaan niin kun ei oltaiskaan myös kuvien suhteen. Viime aikoina ei ole paljon kuvailtu!

Oli nääs kesä. Kesä 2019. Kesäkuusta en muista mitään muuta kun sen, että istutin yksin kätösilläni 13000 luomumansikantaimea, ja että mun kroppani tuntui 120-vuotiaan ihmisen kropalta. Joka niveltä ja luuta särki, lihakset katosivat ja jokainen pieni fyysinen liike tapahtui huomattavan ähinän avustuksella. Tai en ihan yksin istuttanut, koska crossfit-naisissa on yksi mieletön mimmi, joka rakennekynsineen ja ihanine kimallesläbäreineen tuli istuttelemaan helteisenä iltana aika monta sataa taimea mun seurakseni. Ja oma vanhin Luomulapseni. Hänellä on sellainen sydän, ettei kenelläkään muulla ihmisolennolla ole. Pitkät, laihat jalat hypähdellen, kasvot ainaisessa hymyssä hän tuli pellolle avuksi toooodeeeellla puuduttavaan työhön moneen otteeseen ihan oma-aloitteisesti ja oli mitä riemastuttavinta seuraa siellä. Ja tuli Irlantilainenkin. Sitten kun oli enää muutama taimea jäljellä, hän tuli 120-vuotiaan kumppaninsa seuraksi. Sadan taimen jälkeen nousi ylös, venytteli, ja sanoi, että pikkasen liian rankkaa hommaa.  Ensin meinasin heittää lähimmällä kivellä, mutta purskahdinkin vaan kikattamaan väsyneenä. On se! Muuta en kesäkuusta muista. Paitsi juhannuksen, jonka muistoja ylenpalttinen skumppailu tosin hämärtää. Palataan siihen vaikka joskus toiste.

Heinäkuussa tuli mansikka-aika. Niitä tuli paljon, mutta pieniä, joten ei ollut succee tämäkään vuosi, ja stressata piti kauheasti, ja vielä tuplaten tällä luonteenlaadulla. Optimistisesti kuitenkin ajattelimme, että no kyllä ehkä pärjäämme ihan ok, sillailla nenä just ja just veden pinnallla, vain välillä sieraimet kirvellen, kun joku isompi aalto sinne heittääkin vettä. Kunnes ilmaantui kasa lehmien ruokahuoltoon liittyviä laskuja, joista ensimmäisiä olen kysellyt maksettavaksi jo vuonna 2013. Silloin en niitä saanut, mutta nyt  sain kuuden vuoden laskut kerralla. Voin sanoa, että summa EI ole pieni. Se on iso; todella iso. Niin iso, että nenä ei vaan mennyt pinnan alle, vaan joku painaa päätä sinne taukoamatta. Ja kyllä; pakko ne on maksaa, koska on kyse ihmisistä, jotka ovat samassa tilanteessa kuin me, ja puolin ja toisin autamme ja olemme yhteistyössä. Heillä vaan ei laskujen kirjoitus vuosittain ole vahvuutena, ja nyt tuli heilläkin tilanne, että inspiraatio kysyiseen touhuun löytyi.  Tästä seurauksena aloin etsimään kuumeisesti avoimia työpaikkoja, joita voisin ehkä hakea ja saada lisää rahaa, joita tuhlata tähän ruuantuotantoon, ja samalla tuli tuo keuhkokuume. Kävi kuitenkin ilmi, että meitsi on aivan haka työhaastattelutilanteessa! Vai mitä sanotte seuraavasta kahdesta esimerkkikeissistä:

TYÖHAASTETTELU NRO 1

Tapahtumapaikka: Lounasravintola korkeassa tornissa

Tapahtuma-aika: Lounasaika

Tapahtumien kulku: Tapaan oikeinkin miellyttävän mieshenkilön ulkona, kättelemme, ja small talkaamme kaikenlaista kivaa siitä, miten hieno paikka on ja miten en olekaan koskaan ennen käynyt siellä, ja ilmakin on niin kiva. Lähestymme hissiä, ja kun se saapuu, sieltä purkautuu kolme miestä, joista yksi päästää kovaäänisen röyhtäisyn. Minulta meinaa päästä tahaton hermostumisesta johtuva kikatus. Hississä haisee paistettu sipuli ja hiki.

Ruoka on hyvää, ja tuttu työajoilta peräisin oleva nolotus iskee, kun huomaan oman annokseni olevan noin viisi kertaa suurempi kuin seuralaiseni. Puren huultani, etten ala selittämään, että kato, kun oon käynyt jo kolme kertaa tällä viikolla crossfitissä, ja työkin on ollut vähän raskaampaa, niin sitten mun aineenvaihduntani käy ihan ylikierroksilla. “ÄLÄ SELITÄ!!! SYÖ NAINEN! ILMAISTA RUOKAA!!!” , huutaa sisäinen eevani, ja minähän syön. 

“No; kerrohan miltä tämä työtehtävä sinusta kuullostaa?”, kehoittaa haastattelijani, ja pyyhkäisee suupieliään keltaiseen serviettiin.

“ Tiedätkin varmaan, että Martta (nimi muutettu henkilön yksityisyyden suojaamiseksi) minulle tästä työpaikasta vihjaisi. Hän kertoi, että tämä oli ollut jo aiemmin auki, mutta sopivaa kandidaattia ei ole löytynyt. En mäkään varmaan sopiva ole, mutta katsotaan ny!”

Sisäineen eeva vetasi facepalmit aika lujaa läpsäisten ja siinä samassa tajusin, mitä olin tehnyt. Teki mieli juosta tornin ulkoterassille ja hypätä alas. EEVA, EI NÄIN!!!!!!

Lounas muuttui jokseenkin erilaisen tunnelman lounaaksi. Mies on syönyt oman annoksensa, ja omalla lautasellani on vielä Everestiä muistuttava vuori tavaraa. Huomaan hänen salaa vilkaisevan ensin lautastani, sitten kelloaan… 

Jännä, ettei kukaan sieltä ole soitellut perään.

TYÖHAASTATTELU NRO 2

Tapahtumapaikka: Ko lafkan toimisto 50 km päässä olevassa nelikirjaimisessa kaupungissa, joka alkaa kirjaimella P ja loppuu kirjaimeen I

Tapahtuma-aika: Päivä keuhkokuumediagnoosin jälkeen

Tapahtumien kulku: Keuhkokuume on siitä pirullinen, ja toisaalta hyvä, että energiat on miinus tuhat. Ei oikeasti jaksa mitään. EI MITÄÄN!! Ei edes stressata työhaastattelusta, siirtää sitä, saati prepata siihen. Onneksi kuitenkin on päivystys  ja sen tunnetusti pitkät odotusajat, joten siellä sitten aina, kun joku ohi hoiperrellut ihminen tai pyörätuoli mut  herätti penkiltä, jolla torkuin, keräilin kasaan kuumeesta möhjääntyneisiin aivoihin infonpalasia projektista, johon tekijää etsittiin, ja oletin olevani ihan ok valmistautunut tilaisuuteen.

Haastatteluaamuna katselin vaatevarastoani, ja naurekelin, miten hyvin sieltä onkaan kadonneet kaikki bisness-pukeutumisen kulmakivet, ja jäljelle jäi tehdä valinta joko mekko ja legginssit -combon, jolloin näkyy hyvin selvästi, että en omista muita kenkiä kuin tennarit ja lenkkarit ja työkengät, tai farkut ja neuletakki-combon, jotka ehkä kätkee tennarit, välillä. Päädyin jälkimmäiseen siltä varalta, että jos vaikka pyörryn, niin en ole hame korvissä P..In kadulla makoilemassa. Se oli ihan hyvä valinta, ei siinä mitään.

Parkkipaikalla nappasin vielä buranan naamaan, ja lähdin kävelemään kohti toimistoa. Kun on syvällä selkärangassa se, etten hissiä käytä, jos on rappuset, niin tallustin vaistomaisesti rappusia pimeässä porttikongissa sen sata kerrosta ylös päin. Crossfit: Fit for LIFE! -iskulause mielessä, kun 120-vuotias olikin tullut takaisin ruumiiseeni, ja nojailin huokailemassa kaiteeseen hikihelmet otsalla. Vedin pari kertaa henkeä syvään ennen kellon soittoa. Se oli hermostollisesti ehkä hyvä, mutta ysköksiäni löytynee edelleen jostain sen rappukäytävän seiniltä. 

Esittelyt menivät nappiin, osasin käyttäytyä ihan asiallisesti. Kaksi miestä istui pöydän toisella puolella, minä toisella salaa kainaloitani levitellen, etten heti haisisi ihan mahdottoman paljon hieltä. Olin tosin luomumömmöjeni sijaan suihkauttanut hiukan Irlantilaisen AXEa kainaloon ennen lähtöäni, jottei stressihiki pääsisi valloilleen, joten joka kerta kun salaa käsiäni levittelin, tuli minusta AXE: FIND YOUR MAGIC -lehahdus kokoushuoneeseen, mutta ehkä se ei miesten nenään ollut lainkaan paha juttu.

Ensimmäiset kysymykset Mies nro ykköseltä olivat helppoa peruskauraa; Vanhoista työpaikoista ja perheestä ja semmoista. Sitten päästiin Mies nro kakkoseen.

Mies nro 2: Voisitko kertoa, miten uusi tieliikennelaki on muuttanut yksityisteiden asemaa?

Minä: En. 

********syvää hiljaisuutta******** Otan tuolissani asennon, jonka kuvittelen ilmentävän, että olen valmis seuraavaan kysymykseen.******************* Mies no1 ja Mies nro 2 vilkaisevat nopeasti toisiaan.

Mies nro 2: KRHM….. Jahas, jahas. No; voisitko kertoa, mitkä ovat uuden tielain tärkeimmät pykälät yksityisteiden kannalta+

*****Yritän näyttää siltä, että vastaus on ihan kielen päälllä, mutta epäonnistun surkeasti, koska tunnen, miten burana alkaa vaikuttaa ja hikoiluttaa ihan hitokseen paljon. ******

Minä: En.

********syvää hiljaisuutta******** Otan tuolissani uudelleen asennon, jonka kuvittelen ilmentävän, että olen valmis seuraavaan kysymykseen.******************* Mies no1 ja Mies nro 2 vilkaisevat nopeasti toisiaan.

Mies nro 1: KRHM. Olet ilmeisesti itsekin yksityistien osakas. Onkos tullut käytyä tiekokouksissa?

*******Mielessä vilistävät kaikki lukuisat kerrat, jolloin kutsuja on tullut. Milloin on markkinoitu niitä seksiä tihkuviksi tilaisuuksisi. Milloin on houkuteltu sillä, että mulle varataan kaksi pullaa, ja muille vaan yksi. Milloin sillä, että siitä voisi olla jopa hyötyä. EI! En ole mennyt! Yritän siis näyttää siltä, että olenhan nyt T*ODELLAKIN ihminen, jolla ei nyt vaan ole aikaa tiekokouksille, koska kai ny tiedätte: crossfit- treenit, lasten treenit, kiva työilma pellolla….****

Minä: Ei.

Siinä sitten käteltiin ja toivoteltiin syksyn jatkoja, ja Mies nro 2 sanoi soittavansa. Mä en ihan ala rohisevaa hengitystäni jännityksestä pidättämään, että MITENKÄHÄN TÄSSÄ KÄY?!?!?