Omavaraisuushaaveet ja nykytilanne

Tilanteeni on nyt se, että tilanne on huono. Ensimmäisen lääkekuurin jälkeen olo koheni hetkellisesti, mutta sitten iski rajulla kouralla takapakki. Tilasin lääkärin viikko sitten torstaina, koska oloni ei vaan kohentunut ja  tekemieni todella luotettavien Google-diagnoosien jäljiltä tunnistin vasemmalla puolella rintaa ilmentyvän paineen, kivun ja muljahdukset sydänlihastulehdukseksi. Pääsin tähän oman pikkuisen kylän pikkuiseen terveyskeskukseen heti samana päivänä, eikä tarvinnut istua kuin 5 minuuttia, kun jo kerroin tarinaani lääkärille. Hän epäili ensin kausiflunssaa, koska myös lapset olivat nuhaisia ja köhäisiä, mutta laittoi kuitenkin perjantaille  lähetteet labraan ja keuhkokuviin. Perjantaina hän jo soittelikin, että Google ei ollut diagnosoinut ollenkaan oikein; sydän posottaa menemään niin vahvana ja terveenä, ettei mitään rajaa. Verikokeet olivat puhtaat, ja keuhkokuvat katsoisi joku erikoistunut röntgenlääkäri maanantaina.

Maanantai tuli, ja minä heräsin koomasta herätyskellon vaativaan pirinään -Irlantilaisen normaali uni on syvempi kuin mun koomani. Herätin lapset kouluvalmisteluille, ja vaivuin taas koomaan. Joku kävi jotain välillä kysymässä, mutta silmäni eivät pysyneet auki, enkä yhtään muista kuka kysyi ja mitä mahdoin vastata. Seuraavan kerran heräsin klo 14, kun Keskimmäinen ja Nuorin Luomulapsi tulivat koulusta. Vaivuin takaisin koomaan, ja heräsin kun Vanhin Luomulapsi tuli vähän ennen klo 15. Siinä vaiheessa nestehukkakin oli jo melkoinen, ja sain raakuttua kuivalla ja kipeällä kurkullani lapset tuomaan vettä. Nuorin ilmoitti samalla, että meillä ei ole mitään syötävää, mutta minä löysin vain vähän homeisen leivänpalan ja söin sen. Vaivuin koomaan sanottuani, että nyt vaan en pysty, ja iskä saa tehdä ruokaa, kun tulee. Enkä todellakaan siinä vaiheessa muistanut, että Irlantilainen oli luvannut mennä pelaamaan sulkapalloa, ja oli kotona vasta klo 19. Kotiin tultuaan hän suuntasikin takaisin kauppaan, ruokki lapset jollain roskaavalla pikaruualla, ja minäkin söin ensimmäisen kerran koko päivänä keittoa muovipussista. Vaivuin uudelleen koomaan välittämättä vähääkään zerowastesta, ilmastonmuutoksesta tai yhtään mistään muustakaan.

Tiistai meni sen verran paremmin, että söin kaksi kertaa ja join enemmän. Helsingin Sanomista soitti mies, että kiinnostaisiko digitilaus. Sanoin, että ei kannata, koska taidan kuolla. Ei jäänyt kauppaamaan sen enempää. Joku lisäravinnekauppias soitti. Ei kauaa kaupannut, kun raakuin, että nyt on liian myöhäistä.; Olen jo mennyttä. Lääkäri soitti. Vasemmassa keuhkossa edelleen nestettä, ja arpeumaa, ja epäili näitä keuhkokuumeita mykoplasman tai keuhkoklamydian aiheuttamiksi, ja sen vuoksi ensimmäiset myrkyt eivät olleet pöpöjä tappaneet. Hän kirjoitti uuden reseptin, ja kontrolliajan keuhkokuviin muutaman viikon päähän. En jaksanut ajaa apteekkiin, vaan nukahdin. Illalla ilmoitin Irlantilaiselle, että nyt on jäätävä kotiin hänenkin, koska en pysty. En vaan pysty huolehtimaan edes itsestäni, saati farmista ja lapsista. Hän sanoi, että vaikka keskiviikko on lasten ensimmäinen syyslomapäivä, hän hoitaa kaiken valmiiksi, ja kaikki sujuu ihan hyvin, vaikka hänen on pakko mennä töihin. No lapseni ovat huipputyyppejä, joten kaikki meni keskiviikkona hyvin. He tekivät ruuan, hoitivat puput, leikkivät ulkona ja sisällä ilman riidan riitaa, toivat mulle teetä ja vettä, ja minä vain olin koomassa sohvalla ja sängyssä ja lattialla ja milloin missäkin. Sen verran nousin, että hain uudet lääkkeet, maksoin kirjastoon kauheat velkani, ja haimme lasten kanssa loma- ja sairaslukemista. Kirjastossakin iski tuskan hiki otsalle, ja hengittelin vanhuksille ja liikuntavammaisille tarkoitetussa tuolissa pitkät ajat, ja mietin, että ei mun kyllä pitäisi edes auton rattiin tässä kunnossa mennä. 3,5 promillen humalassakin ajaisin paremmin kuin tässä kunnossa.

Irlantilainen oli kotona torstain. Hän käytti lapsityövoimaa avuksi lehmien ruokintaan, ja vei lapset sen jälkeen lapset uimaan ja ulkoilemaan, ja minä olin enää vähän vaan koomassa. Siinä samalla pieninä tajunnan hetkinä mietin sitä, miten aina haaveilen mahdollisimman suuresta omavaraisuudesta. Että olisi kanoja, lypsylehmä tai vuohi, lampaita ja pari ankkaakin ois kiva, ja ruoka kaikki tulisi itseltä. Lämmitettäisiin vain omilla puilla ja sähkökin tulisi auringosta ja tuulesta omilla keinoin. Vesi kannettaisiin kaivosta ja sauna lämpeäisi joka ilta. Tällainen sairauskierre veisi kyllä koko perhe- ja eläinkunnan nälkään, viluun ja ankeuteen. Kyllä niin koville otti pelkkä takan sytyttäminen, saati, että olisin itse kantanut puut. Kuka olisi hoitanut eläimet, kun nämäkin kaikki ovat enemmän tai vähemmän olleet hunningolla? Kukaan ei ole kahteen kuukauteen harjaillut lehmiä tai kesytellyt vasikoita. Huolenpitoa vailla kaikki!

Mökillä käyn välillä sairastamassa, jotta mielenterveys pysyisi edes jossain kantimissa kun makuupaikka edes vaihtuu, ja on se ulkohuussiin raahautuminen tässä kunnossa vähän Tukholman maratoniin verrattava urheilusuoritus, joka saa lämpimän sisävessan ja juosevan veden tuntumaan luksukselta. Ruokaa on jäänyt hirveät määrät maahan, kuivaamatta ja säilömättä, ja sehän omavaraistaloudessa tietäisi dieettitalvea. Kaikki ensi kevättä ja tulevaa satokautta edesauttavat työt ovat tekemättä, ja sekin olisi omavaraistaloudessa katastrofin vyöryttämistä seuraavaan vuoteen. Että palaan toivottavasti tähän postaukseen kun tervehdyn, ja saan kaikkivoipaisuuskuvitelmani takaisin...  Eli jos omavaraisuudesta haaveilee,  ei saa koskaan sairastaa (ainakaan pitkää pätkää), tai sitten pitää olla todella pitävä backuppi sairausajalle, jopa tällaiselle kolmatta kuukautta aloittavalle taudille.

Perjantaina aamupäivällä join ulkona kupin teetä. Syksyn lämmin, kultainen valo oli yhtäkkiä vaihtunut talven kylmään, siniseen valoon. Lapset menivät isälleni, ja minä mökille. Yöllä myrsky repi viimeisetkin puut lehdistä. Pidin ikkunaa raollaan ja kuuntelin järven raivokasta kohinaa ja tuulen repimien puiden ääniä. Säälin itseäni ja suunnittelin hautajaisiani, mutta niin vaan tuli harmaa lauantai ja heräsin siihen ihan hengissä, vaikken kovin voimakkaana.

Semmoista kai elämä välillä on - tai ainakin sairaana; Unelmien murkaantumista ja kaikkivoipaisuuskuvitelmista luopumista. Onneksi kai tulee aika, kun taas jaksa kehitellä uusia unelmia ja jaksaminenkin on muuta kuin kirjaston vanhustuolitasoa.

P.S. Vaihdoin blogin nimenkin, kun sisältö on semmoista sekametelisoppaa, että jos joku täältä tahtoo pelkästää ZW-vinkkejä, niin good luck vaan... Tämä on kuin parempikin kiinatavarakauppa; ihan kaikkea ja laidasta laitaan ja isolla osalla ei tee edes yhtään mitään! Ja edelleen harhaanjohtava, koska "happy" on aikalailla hakusessa ollut viime aikoina. Pidetään nyt kuitenkin tämä, koska elän toivossa, että se sieltä vielä löytyy.