Joululehti

Meillä on täällä omalla pikkukylällä joululehti, jonka myyntituotosta MLL:n paikallisosasto lahjoittaa paikallisille lapsille ja nuorille tukea kaikkeen erilaiseen toimintaan. Se on joka talvinen pakko-ostos; herättää pahaa verta, jos sen jättää ostamatta. Se on muuten neljäs lehti, jonka olen ostanut viimeisen 1,5 vuoden sisällä. Entisenä lehtiaddiktina, joka viikosta toiseen selkä vääränä ruokaostosten joukossa kantoi kotiin sisustus-, sportti- ja lifestylelehtiä, on tämä ultimaattinen muutos. Niihinkin on tullut hassattua JÄRJETÖN määrä rahaa vuosien aikana. No; sitä ei kannata nyt jälkikäteen enää harmitella, vaan tietoisuus heränneenä vahtia, ette sorru uudelleen noihin tapoihin. Kirjastohan on ihan mahtava mesta, koska siellä voi lukea, ja sieltä saa lainaksi lehtiä ihan laidasta laitaan.  

Nyt ostamistani lehdistä yksi oli ihan selkeä lohtulehti, kun niin kyrsi sairastaa, maata, torkkua puolitiedottomana, olla lasten hyväksikäytettävänä varmana lautapelihaviäjänä, koska silmät eivät pysyneet auki edes pelin aikaa saati, että että jotain aivotoimintaa olisi ollut mukana, tai tuijottaa kännykästä valtavan itsesäälin vallassa kyynelten läpi muiden crossfit-kuvia Instasta. Semmoiseen kaikkeen olen näemmä tämän sairauden aikana sortunut. 

Toinen oli ”ammattilehti” liittyen rentoutumiseen ja stressinhallintaan, ja siitä kyllä kivoja ideoita saikin rentoutuskurssien vetämiseen. Ihan sivuhuomautus; niiden vetäminen oli NIIIIIN ihanaa,  ja jatkoa on kovasti toivottu, ja ehkä olisi pitänyt olla rohkea, ja satsata siihen, eikä kököttää toimistorottana. Mutta hei; rahan takii… Koitan ehkä vähän silti panostaa siihenkin. Ja aiheuttaa ilmeisesti ihan tahallani itselleni burn outin samalla, kun opetan muita rentoutumaan. MIKÄ MUA VAIVAA?!?!?!?! 

Kolmas lehti oli ihan vaan siksi, että siinä oli niin kauniita kuvia, ja sitä ei kirjastosta löytynyt. Ihan siis turhuutta, mutta olen sitä useaan otteeseen ihastellut, ja koittanut ottaa oppia kuvista omaan kuvaamiseeni -vähän huonolla menstyksellä, kun tämä marras-joulukuun luonnonvalo on vähän haastava kuvauskaveri.

Palataan nyt kuitenkin tuohon alkuperäiseen kylän hyväntekeväisyyslehteen, koska siihen liittyy tarina. Viime vuonna Irlantilaiselta pyydettiin joskus syys-lokakuun vaihteessa siihen juttu, että minkälaista on elää ulkomaalta muuttaneena tässä pikkuisessa kylässä, kulttuurieroista ja jotain kuvia sitten mukaan myös. No hän oli hövelinä miehenä lupautunut hommaan, unohtanut sen tyystin, antanut ajan rullailla omaan tahtiinsa, ja fiksuna tyyppinä deadline-päivänä, muutamaa tuntia ennen pyydettyä palautusaikaa ulkoisti homman -MINULLE! No hei; kuka muu muka! 

Minä ryhtyi hommiin sormet ja pää sauhuten. Aloin kiireellä ja vähän kiukkuisena viime hetken tiedottamisesta suivaantuneena kirjoittamaan tarinaa, ja siitä tuli persoonalleni tyypillisesti hyvinkin sarkastisen huumorin sävyttämä. Kuvat valitsin kuvaaman elämämme taitekohtia, ja koitin katsoa teknisesti ja tarinankerrollisesti hyvät otokset. Mitään ehtinyt viilailemaan tai tarkistelemaan juttua sen enempää, kun koko ajan WA piippaili: "Is it ready yet? Deadline is like NOW!!!" Pistin jutun Irlantilaisen sähköpostiin (ehkä himppuisen kirpeän saatetekstin myötä), ja hän siitä eteenpäin.

No lehti ilmestyi, ja kylillä sitä sitten (pakko-)myytiin lähes joka talouteen ja vähän Raumallekin. Kaupassa, koulun joulujuhlassa, viestitse ja kylätiellä Irlantilaista taputeltiin olkapäälle, että HITON HYVÄ JUTTU! Nyt oli ollut ilo lukea joululehteä, kun mukana oli pilkettä silmäkulmassa ja niin kivat kuvat. Irlantilainen kikkurat hiukset tyytyväisyydestä entistäkin kikkurampina otti kehut vastaan. Jutussa oli tietysti: ”Teksti ja kuvat: Irlantilainen”,  ja hän myhäili onnistunutta suoritustaan, erittäin tyytyväisenä menestyksestä ja kehuista. Minä vieressä pikkasen kireänä, että olkoon nyssitte, ei kai tää maailmaa kaada, kun kehut tulee kuitenkin samaan perheeseen.

Karma iski kuitenkin taas kerran, kun Irlantilaiselta pyydettiin myös TÄMÄN vuoden joululehteen artikkeli. ”Jotain samanlaista hauskaa, ja nuorekasta!” HAHAHAHA! Siellä se joutui sitten sanomaan, että en se minä ollut, vaan yks toinen tyyppi, joka sen kirjoitti. Niin sain kirjoituspyynnön -kehujen kera- joululehteen, mutta silloin justiinsa oli tauti niin kovana päällä, että jouduin sanomaan, että nyt ei juttu luista eikä sormet näppiksellä tai kameran laukaisijalla liiku. Sovittiin ensi vuoteen taas juttu ja vaikka kuulemma joka vuosi saan kirjoitella. Kirjoittaminen on kivaa touhua, vaikka sitten ihan omaksi huvikseen, mutta vielä kivempaa, kun tietää, että joku saa jotain tuntemuksia sepustuksistani. 

Tarinan opetukset: joskus on vaan pakko ostaa jotain, mitä ei välttämättä halua eikä tarvitse. Ja että joku voima tai sattuma kummasti tuo justiinsa niitä itselle mieluisia asioita elämään, kun vaan aika on oikea. Ja että kannattaa kuunnella intuitiota, eikä järkeä silloin, kun valitsee itselleen koulutusalaa. Mä niin tahdoin ensin eläinlääkäriksi, mutta ne haaveet vei lukion laaja fysiikka ja matikka. Kun se vesittyi, ainoa, mikä kiinnosti oli kirjoittaminen. Ja nyt valokuvaus. Silti olen perskannikat rutussa tekemässä metsäalan töitä, konttorissa, sisällä... Saati olisin mennyt tunne edellä eikä järki, silloin joskus nuorena minänä. Mutta eihän koskaan ole myöhäistä! JA viimeinen ja tärkein opetus: totuus tulee aina ilmi! Siinä ne opetukset! Mukavaa viikon alkua JUST sulle!