Viisauksia

Täällä mun blogissani on viisaita lukijoita. Aktiivikommentoijani, Hirviöäiti, kommentoi palkkatyöangstiini viisaasti näin: "Tämä on nyt kolmas kerta, kun kirjoitan tämän kommenttini, koska bittiavaruus vain nielee sen. Kirjoittelin jo aiempaan postaukseesi ja nyt tämä on toinen yritys tähän postaukseen, ja oon vaan niin hyvä näissä tietokoneasioissa. Mutta siis: meillä oli jo keväällä tiedossa, että miehen työmatkan takia saan pärjätä syksyn yksin. Pitkin kevättä ja kesää ahdistuin ja jännittelin sitä, että miten helvetin perkeleessä hoidan työt (ei ihan perussimppelihomma eikä myöskään kovin joustava työ), lasten harrastukset (8 kertaa viikossa), pyykit, tiskit, ruoat, neuvolat, vanhempainvartit, hammaslääkärit ja kaiken sen muun kuran, jota maailma kolmen lapsen äidin naamalle viskoo. Mutta hyviä uutisia! Ei tää ollut yhtään niin paha kuin pelkäsin ja ollaan kaikki vielä hengissä. Eli ehkä sullekin käy niin, että etukäteen se tuntuu pahemmalta kuin sitten onkaan. Koska usein niin käy. "

 SE ON NIIN TOTTA!! Ensinnäkin; ajattelin angstikirjoitusta tehdessäni vain vanhoja kokemuksiani työpaikoista. Ne ovat olleet hardcore business -paikkoja, joissa on ollut deadlinet, ja määrä-, aika-, ja laatutavoitteet. Tiukat kvartaaliajattelut ja tulostavoitteet. Henkilökohtaiset tavoitteet, tiimin tavoitteet, alueen tavoitteet, konseptiajattelu, organisaatiouudistukset, päällikköjä siellä ja johtajia täällä. Kaikki business bullshitit, mitä maailma päällään kantaa. Nykyinen on ei ole tulosta tavoitteleva firma, ja paineet ovat aivan nollassa verrattuna vanhoihin työpaikkoihini. Onhan tässäkin tavoitteita ja bullshittiä, mutta sen määrä ei ole mitään verrattuna vanhaan elämääni, ja se on ollut sekä suuri ihmetyksen aihe, että helpotuksen tuoja. Ei tietysti palkkakaan ole verrattavissa vanhaan, mutta tämä palkka on just hyvä mulle, tässä tilanteessa, tällä kulutustasolla, elämäntilanteella ja ajatusmaailmalla. Jopa tunsin itseni hetken rikkaaksi, kun ensimmäinen palkka tuli! Mutta se tunne hävisi nopeaan, kun maksoin kaikkia rästiin jääneitä laskuja ja velkoja. Mutta edes sen hetken!!

Ja sellainenkin ihme, kuin työterveyshuolto, jossa kävin keuhkokuvissa (neste keuhkosta on poissa; JEEE!!!! Varjostumaa, arpea ja juostetta näkyvissä; NOOOOUUU! Keuhkoputki ihan turvonnut ja tukossa; NOOOOU! Kuukausi vielä lepoa; NOOOOOUUUUUU! Kuukauden päästä TAAS kuviin ja tilanne arvioidaan TAAS uudelleen)  on vain puhelinsoiton päässä. Ajanvaraukseen pirautin, käväsin vaan nopsasti kadun toisella puolella kuvattavana, ja ilman lompakkoa in and out. Hämmentävää! Plus se, että lääkäri itse sanoi, että tämä on varmasti sulle henkisesti hyvin raskasta. KIITOS!! Ettei tarvitse esittää vahvaa ja aina positiivista, kun tämä on ollut aika ajoin todella musertavaa.

Työkavereita pystyn introverttina välttelemään hyvin, jos en käy kahvipaussilla, vaan teen jotain ilmakyykkyjä huoneessani senkin aikaa. Eikä heissä ole mitään suurempaa vikaa; ihan omat vikamme ja vajavaisuutemme on meissä kaikissa. Yksi minun vajavaisuuksistani lienee tuo introverttiys.

Lisäksi saan tehdä kolmena päivänä viikossa etätyötä, vaikka viitenäkin voisin työn puolesta, mutta en organisaation. Se tuntuu hassulta näinä ilmastopelastustalkooaikoina, että ajelen 58 km toimistolle (ja saman matkan kotiin) tekemään hommia, jotka hoituvat kotonakin. Mutta tällä mennään, kun muuta ei ainakaan juuri nyt voi. Ensi vuoden puolella kokeilen taas… Etätyömahdollisuus säästää päivässä tunteja muuhunkin kuin autossa perskannikat työpäivän jälkeen puutuneena istumiseen, ja arvostan sitä suuresti. Ja vielä enemmän sitten, kun alkaa peltokausi. Sitä tietysti pitää nyt jo vähän murehtia, vaikka se menee varmasti myös suht smoothisti, eikä mun uuteen mindfullness-zen -tilaani oikeasti kuulu enää etukäteen murehtiminen... Ja jos ei mene smoothisti, ei se huonomminkaan voi mennä, kuin kaksi edellistä mansikkakesää.

 Perskannikoiden puutumisen unohtaa kyllä kivasti aina välillä autossakin. Olen nääs löytänyt äänikirjat automatkaseurakseni. Kaksi tuntia päivässä tulee kuunneltua jotain järkevää tai vähemmän järkevää, ja jotenkin se kirjan kuunteleminen rauhoittaa varsinkin työpäivän jälkeen hermoston ihan erilailla, kuin radion möykkä. Välillä olen joutunut ihan jopa hidastelemaan, jotta ehdin kuulla jonkun mojovan kohdan. Kerran istuin parkkipaikalla vartin, koska kirjan loppuhuipennus oli käsillä, enkä vaan voinut jättää sitä odottamaan kotiinlähtöä. Siinäpä aasinsilta seuraavaan hyvään pointsiin: Liukumiin. Työpaikalle voin valua tietyn ajan puitteissa, milloin haluan. Yleensä haluan mahdolllisimman aikaisin aamulla, jotta jää aikaa illalla kotona olemiseen ja lasten harrastekuskauksiin ja lehmien ruokkimiseen. Se on ihan mahtava juttu, ja helpottaa kovasti.

Lisäksi sain vanhimman tytön futiskuskaukseen toisen perheen mukaan, ja ensi viikolla en kuskaa kuin kerran!! Plus ratsastukseen, mutta ihan mieletön helpotus. KAIKKI selviää, ja viisas Hirviöäiti sen tiesi!

Mua jaksaa naurattaa myös tämä vanha kommentti:

 "Samaistuin aika voimakkaasti kaikkeen tuohon. Paitsi eläinjuttuihin, koska lapset on kai vielä sen verran ihmismäisiä, ettei niitä eläimiksi voi laskea. Marraskuu on vielä kaikista pahin aika elämässä yrittää mitään muuta kuin kaivautua johonkin onkaloon kuolemaan. Jotenkin niin hyvin tunnistan ton hirvikolari-vision. No, ehkä me selvitään. Ei kai meille paljon vaihtoehtoja ole tässä annettu. Kunhan muistaa, että kaikki on paskaa paitsi kusi, niin ei asiat tunnu niin pahalta. Hetkenkin jos kuvittelet jonkun jutun onnistuvan tai tuntuvan hyvältä niin pieleen menee. Eli marraskuussa pärjää vaan pessimismillä. T. Hirviöäiti"

Marraskuu on nyt ohitse, ja mehän mennään eteen päin positiivisin mielin! Koska kyllä me selvitään, ihan mistä vaan!! Jos ei yksin, niin sitten yhdessä!