Kotikouluopettajattaren muistelmat: osa 1
Viime viikolla se sitten alkoi; oma lapsuuden unelmani ja historiallinen jakso Suomessa. Koulut menivät täällä lännessäkin kiinni, ja kotiopiskelu alkoi. Jo lapsena yksin viihtyneenä se olisi ollut unelmien täyttymys - olisi siinä samalla voinut lukea kirjoja ihan hulluna!
Luomulapset aloittivat ensimmäisen aamun innolla. Ensimmäinen tehtävä oli organisoida kaikki koulutarvikkeet liikuteltavaan kärryyn. Vanhin ja Keskimmäinen järjestivät lyijykynät, tussit, puukynät, kumit, teroittimet, KAIKKI mahdolliset omiin rasioihinsa ja purkkeihinsa siististi ja kauniisti, ja miljoonannen ja kymmenennen kerran sanoin: "KATTOKAA NY! Jos AINA KAIKKI palauttaisivat tavarat niiden omille paikoilleen, mun elämästäni ei menisi vuosia hukassa olevien terottimien ja kumien etsimiseen!! KATTOKAA NYTTT!!". Sain jopa samaa mieltä olevaa yninää vastaukseksi. Kattellaan, kauanko asia tällä kertaa muistetaan...
Kaikki kävivät aamupalan jälkeen hammaspesulla, ja vaihtoivat päivävaatteet päälle, vaikka pyjamissa kuulemma IHAN HYVIN voisi myös koulupäivän vetaista läpi. Niin voisi, mutta koitan pitää jotain normaalia rytmiä yllä, koska loma-ajoilta hyyyvin tiedän, millaiseksi päivärytmi menee ihan ensimmäisestä päivästä alkaen, ellei ole natsimutsina paikalla. Samalla oli pakko itsekin vaihtaa etäpäiväkalsarit ja t-paita kunnon vaatteisiin; eli vähemmän kalsarin näköisiin leggareihin ja paitaan. FYI;Rintsikoita en ole muuten käyttänyt nyt yli viikkoon. Hiukan hienoa!
Itse olin tuossa vaiheessa koittanut pari tuntia työkonetta näpytellä, mutta huonoin tuloksin. Keskittymiskyky oli aivan kateissa; selkeä stressin merkki. Vaikka koitan olla lähtemättä mukaan mihinkään hysteeriseen toimintaan, ihminen on laumasielu, ja kaikki vaan tuntuu alitajuntaani vaikuttavan, vaikka kuinka koitan olla ihan zen ja cool ja enhämstraavessapaperia -ihminen.. Nyt tein tietoisen päätöksen, enkä lue uutisia. Kyllä ne kaikki tärkeimmät jutut ihan varmasti korviin kulkeutuu jo pelkästään palkkatyön "kriisipalavereissa". En kestä oloa, jossa en ole yhtään läsnä hetkessä, ja ensimmäiset koulupäivät olivat todellakin sen tyyppisen olotilan multihuipentuma.
Opeille tämä on tietysti ihan yhtä uusi ja outo tilanne kuin kaikille meille muillekin, joten vähän erilaista viestintää on tullut kaikkien kolmen opeilta. Ja se on tietty saanut tämän muutenkin suhjuisen, einiinzen-tilaisen pääni entistä sekaisemmaksi. Koska lasten tahtotila ja into opiskeluun oli kuitenkin käsin kosketeltava, aloitimme ensimmäisenä päivänä omin päiten vanhimpien kanssa matikalla. Nuorin aloitti äikällä; kirjoitteli väliin jääneitä kirjaimia ja loppuajan luki "SUPERJÄNNITTÄVÄN" Barbie-kirjan. Nyt ollaan päästy kiinni pedanetteihin ja wilma-viesteihin ja kaikkeen mahdolliseen ihan OK, ja tehdään jopa niitä tehtäviä, joita pitäisi.
Ennen kuin ensimmäinen tunti oli ohi; Keskimmäisen hermo oli jo mennyt. "MÄ OSAAN NÄMÄ KAIKKI!!!! MULLA ON NIIIIIIN TYLSÄÄ!!!!" Jaahans.... Samaan aikaan kuulokkeissani pauhasi "Kuinka järjestän webinaarin?" -koulutus työnantajan puolesta.Siinä sitten väsäilin ruutupaperille vaikeampia laskuja, kuuntelin, miten pitäisi draamankaarta saada webinaariinkin ja mietin, että mun elämäni on draamaa ilman kaarta. Ei niin minkään valtakunnan mielikuvaa suurimmasta osasta koulutusta, kun samalla koitin keksiä Keskimmäiselle haastavampaa tekemistä, neuvoin Vanhinta matkayksiköiden muunnoksissa, jotka aina välillä olivat kateissa. Nuorin huokaili: " Sari-ope ei ikinä uskoisi, miten hyvä tää kirja on!!" Että ei kannata työnantajan ihan heti luottaa mun webinaarin järjestelykykyihini....
Seurasi hyvin, HYYYYVIN pitkä välitunti, jonka aikana koitin epätoivoisena päästä kiinni siihen, mitä kaikki muut olivat jo oppineet webinaarijärjestelyistä, ja koko ajan toivoin, etten kuulisi missään nimessä, missään vaiheessa omaa nimeäni luureista. Enkä kuullut! Ehkä muut kuulivat, mutta minä en! YES! Mutta edelleenkään en webinaaria osaisi järjestää....
Hyvin, HYYYYYYVIN pitkän välitunnnin aikana Irlantilanen valui turhaantuneen näköisenä yläkerrasta alakertaan. "NO FCKING WAY I'M ABLE TO WORK FROM HOME!!!!EVER!!!!" Ja sitten se lähti kiukkuisena kotikomennusta uhaten jonnekin auton renkaat soraa roiskutellen. Palasi huomattavasti rauhaisammalla vauhdilla ja mielenlaadulla pari tuntia myöhemmin kotiin. Hän iski makkarin vanhalle kirjoituspöydälle kaksi näyttöä, irtonäppiksen ja ryhtyi kytkentähommiin. Toi lisäksi Fairy-pullon (!!!PARISUHDEKRIISI!!!Miten se saattoi!!!??) ja vessapaperia, vaikka meillä oli vielä kolme rullaa jäljellä. Nevö höörd tällainen tilanne! Illalla selvittäessäni murhaa Grönlannissa sängystäni käsin, olo oli kuin discossa, kun kaikkia mahdollisia valoja vilkkui Irlantilaisen työpisteessä. Irlantilainen istui naputtelemassa näppistään, ja oli kiltisti siirtänyt kirjan kasvoiltani, kun se siihen jossain vaiheessa iltaa oli tömähtänyt.
Aamulla Irlantilainen tuli alakertaan silmät vilkkuen. Hänen mukaansa IKINÄ hän ei ole ollut näin hyvin keskittynyt ja innovatiivinen kuin yöllä, etäpisteessään töitä tehden mun tuhinani taustalla. Ja miksi mennä toimistolle, kun KAIKKI onnistuu kotoa, siihen vuorokauden aikaan, joka hänelle on luontaisin. Tämä juttu on kuulemma BEST EVÖ! Myös kokoukset BEST EVÖ, koska jää kaikki turha höpinä pois. BEST EVÖ!
Itselleni taas sopii se, että näppikset naputtelevat jo ennen seitsemää aamulla, välillä jo kuudelta. Aamu on ihanaa aikaa! Nyt vielä enemmän, kun on mahdollista käydä pienellä happihyppelyllä aamuvarhaisella, linnut ovat heränneet kevääseen, ja aurinkokin näyttää valon kajoa metsänreunan takaa. Ei pimeää pikatietä, ei tunkkaista toimistoa, ei muita ihmisiä, ei mitään muuta kuin luonnon äänet. BEST EVÖ! Kotona kupillinen lämmintä sitruunavettä ja läppäri auki. Pari tuntia saan tehdä täysin keskittyneenä töitä, ennen kuin kotikoulu-farmi- äititoieioohiljaa -rumba alkaa. Ihan mahtavaa!
Koska lapset ovat sopeutuvaisia, ja niiden äippäkin on uutiset hylännyt, niin loppuviikko meni ihan kivasti. Koululaiset ovat tehneet tehtävänsä hyvällä asenteella, ja itsekin sentään jotain aikaan saanut. Irlantilainen on aivan liekeissä. Toivottavasti tästä seuraa etätyön tuleminen ja turhat työmatkat ja palaverit jäävät historiaan.
Torstaina jouduin vähän vahingossa päivittämään hankkeen tilaa Teams-kokouksessa., kun päällikkö itse oli asian joko vahingossa tai tahallaan unohtanut. No siellä pikkasen hiki päästä tirskahdellen koitin esittää Asiantuntevaa Ammattilaista kollegoilleni jutellen vähän sinne päin päästäni muistamiani asioita. Kokous venyi ja venyi. Olin luvannut pyörälenkin lapsille palkinnoksi hyvin menneestä päivästä ja Nuorin Luomulapsi notkui vieressä kysellen, että eikö tää IKINÄ lopu!!! Kun vihdoin sanoin mikkiin "Kiitos, ja moikka!" karjaisi hän sydämensä pohjasta: "VIHDOINKIN TUO TYLSÄ HÖPÖTYS LOPPUI!!!!" Siinä meni terveiset ranchiltä Suomen metsäammattilaisille....
Toinen viikko ei ihan niin auvoisesti enää alkanutkaan. Maanantaina kaikkia selvästi kyrsi kivan viikonlopun jäljiltä akoittaa urakointo. Oma pääni oli ihan taas sekaisin, mistä taas kenellekin katsotaan mitkäkin asiat ja kaikkien mahdollisten villejen, otavan oppimisien, bingeleiden ja pedanettien salasanat oliva mystisesti hävinneet viikonlopun aikana kaikkien mielistä ja muistiinpanoista. Kauheaa kinastelua ja tappelua -lapsilla siis. Irlantilainen linnottautui yläkertaan, minä työhuoneeseen. Keitto, jonka kuvittelin kestävän kaksi päivää syötiin päivässä.
Sitten tuli suru-uutinen; lasten adoptiopappa on kuollut. Keskimmäinen ja minä itkimme sitä. Vanhin itki suru-uutista sekä sitä, että uusi asia kouluhommissa ei ottanut auetakseen. Nuorin itki, koska kaikki muut itkivät. Vietiin adoptiomummon rappusille iso kukkakimppu ja soiteltiin kuulumiset. Itkettiin kauhean paljon lisää, ja sovittiin, että heti kun kaikki tämä on ohitse, menemme koko porukka istumaan iltapäivää adoptiomummolaan.
Onneksi tuli tiistai ja keskiviikko. Viikko kaksi menee jo mukavammin, kun maanantaista selvittiin. Mun pitää panostaa nyt valokuvaukseen ja hengittämiseen; kauheasti ahdistaa kaikki tähän tautiin liittyvä lähinnä sen puolesta, miten se vaikuttaa ihmissten toimeentuloon, joidenkin lasten elämään jne. Muuten olen oikein tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen sekä ympäristön että itseni kannalta. Niin ei tietysti saisi sanoa, mutta sellaisia tuntemuksia sisältäni löytyy...Mites hei sulla menee?!
Luomulapset aloittivat ensimmäisen aamun innolla. Ensimmäinen tehtävä oli organisoida kaikki koulutarvikkeet liikuteltavaan kärryyn. Vanhin ja Keskimmäinen järjestivät lyijykynät, tussit, puukynät, kumit, teroittimet, KAIKKI mahdolliset omiin rasioihinsa ja purkkeihinsa siististi ja kauniisti, ja miljoonannen ja kymmenennen kerran sanoin: "KATTOKAA NY! Jos AINA KAIKKI palauttaisivat tavarat niiden omille paikoilleen, mun elämästäni ei menisi vuosia hukassa olevien terottimien ja kumien etsimiseen!! KATTOKAA NYTTT!!". Sain jopa samaa mieltä olevaa yninää vastaukseksi. Kattellaan, kauanko asia tällä kertaa muistetaan...
Kaikki kävivät aamupalan jälkeen hammaspesulla, ja vaihtoivat päivävaatteet päälle, vaikka pyjamissa kuulemma IHAN HYVIN voisi myös koulupäivän vetaista läpi. Niin voisi, mutta koitan pitää jotain normaalia rytmiä yllä, koska loma-ajoilta hyyyvin tiedän, millaiseksi päivärytmi menee ihan ensimmäisestä päivästä alkaen, ellei ole natsimutsina paikalla. Samalla oli pakko itsekin vaihtaa etäpäiväkalsarit ja t-paita kunnon vaatteisiin; eli vähemmän kalsarin näköisiin leggareihin ja paitaan. FYI;Rintsikoita en ole muuten käyttänyt nyt yli viikkoon. Hiukan hienoa!
Itse olin tuossa vaiheessa koittanut pari tuntia työkonetta näpytellä, mutta huonoin tuloksin. Keskittymiskyky oli aivan kateissa; selkeä stressin merkki. Vaikka koitan olla lähtemättä mukaan mihinkään hysteeriseen toimintaan, ihminen on laumasielu, ja kaikki vaan tuntuu alitajuntaani vaikuttavan, vaikka kuinka koitan olla ihan zen ja cool ja enhämstraavessapaperia -ihminen.. Nyt tein tietoisen päätöksen, enkä lue uutisia. Kyllä ne kaikki tärkeimmät jutut ihan varmasti korviin kulkeutuu jo pelkästään palkkatyön "kriisipalavereissa". En kestä oloa, jossa en ole yhtään läsnä hetkessä, ja ensimmäiset koulupäivät olivat todellakin sen tyyppisen olotilan multihuipentuma.
Opeille tämä on tietysti ihan yhtä uusi ja outo tilanne kuin kaikille meille muillekin, joten vähän erilaista viestintää on tullut kaikkien kolmen opeilta. Ja se on tietty saanut tämän muutenkin suhjuisen, einiinzen-tilaisen pääni entistä sekaisemmaksi. Koska lasten tahtotila ja into opiskeluun oli kuitenkin käsin kosketeltava, aloitimme ensimmäisenä päivänä omin päiten vanhimpien kanssa matikalla. Nuorin aloitti äikällä; kirjoitteli väliin jääneitä kirjaimia ja loppuajan luki "SUPERJÄNNITTÄVÄN" Barbie-kirjan. Nyt ollaan päästy kiinni pedanetteihin ja wilma-viesteihin ja kaikkeen mahdolliseen ihan OK, ja tehdään jopa niitä tehtäviä, joita pitäisi.
Ennen kuin ensimmäinen tunti oli ohi; Keskimmäisen hermo oli jo mennyt. "MÄ OSAAN NÄMÄ KAIKKI!!!! MULLA ON NIIIIIIN TYLSÄÄ!!!!" Jaahans.... Samaan aikaan kuulokkeissani pauhasi "Kuinka järjestän webinaarin?" -koulutus työnantajan puolesta.Siinä sitten väsäilin ruutupaperille vaikeampia laskuja, kuuntelin, miten pitäisi draamankaarta saada webinaariinkin ja mietin, että mun elämäni on draamaa ilman kaarta. Ei niin minkään valtakunnan mielikuvaa suurimmasta osasta koulutusta, kun samalla koitin keksiä Keskimmäiselle haastavampaa tekemistä, neuvoin Vanhinta matkayksiköiden muunnoksissa, jotka aina välillä olivat kateissa. Nuorin huokaili: " Sari-ope ei ikinä uskoisi, miten hyvä tää kirja on!!" Että ei kannata työnantajan ihan heti luottaa mun webinaarin järjestelykykyihini....
Seurasi hyvin, HYYYYVIN pitkä välitunti, jonka aikana koitin epätoivoisena päästä kiinni siihen, mitä kaikki muut olivat jo oppineet webinaarijärjestelyistä, ja koko ajan toivoin, etten kuulisi missään nimessä, missään vaiheessa omaa nimeäni luureista. Enkä kuullut! Ehkä muut kuulivat, mutta minä en! YES! Mutta edelleenkään en webinaaria osaisi järjestää....
Hyvin, HYYYYYYVIN pitkän välitunnnin aikana Irlantilanen valui turhaantuneen näköisenä yläkerrasta alakertaan. "NO FCKING WAY I'M ABLE TO WORK FROM HOME!!!!EVER!!!!" Ja sitten se lähti kiukkuisena kotikomennusta uhaten jonnekin auton renkaat soraa roiskutellen. Palasi huomattavasti rauhaisammalla vauhdilla ja mielenlaadulla pari tuntia myöhemmin kotiin. Hän iski makkarin vanhalle kirjoituspöydälle kaksi näyttöä, irtonäppiksen ja ryhtyi kytkentähommiin. Toi lisäksi Fairy-pullon (!!!PARISUHDEKRIISI!!!Miten se saattoi!!!??) ja vessapaperia, vaikka meillä oli vielä kolme rullaa jäljellä. Nevö höörd tällainen tilanne! Illalla selvittäessäni murhaa Grönlannissa sängystäni käsin, olo oli kuin discossa, kun kaikkia mahdollisia valoja vilkkui Irlantilaisen työpisteessä. Irlantilainen istui naputtelemassa näppistään, ja oli kiltisti siirtänyt kirjan kasvoiltani, kun se siihen jossain vaiheessa iltaa oli tömähtänyt.
Aamulla Irlantilainen tuli alakertaan silmät vilkkuen. Hänen mukaansa IKINÄ hän ei ole ollut näin hyvin keskittynyt ja innovatiivinen kuin yöllä, etäpisteessään töitä tehden mun tuhinani taustalla. Ja miksi mennä toimistolle, kun KAIKKI onnistuu kotoa, siihen vuorokauden aikaan, joka hänelle on luontaisin. Tämä juttu on kuulemma BEST EVÖ! Myös kokoukset BEST EVÖ, koska jää kaikki turha höpinä pois. BEST EVÖ!
Itselleni taas sopii se, että näppikset naputtelevat jo ennen seitsemää aamulla, välillä jo kuudelta. Aamu on ihanaa aikaa! Nyt vielä enemmän, kun on mahdollista käydä pienellä happihyppelyllä aamuvarhaisella, linnut ovat heränneet kevääseen, ja aurinkokin näyttää valon kajoa metsänreunan takaa. Ei pimeää pikatietä, ei tunkkaista toimistoa, ei muita ihmisiä, ei mitään muuta kuin luonnon äänet. BEST EVÖ! Kotona kupillinen lämmintä sitruunavettä ja läppäri auki. Pari tuntia saan tehdä täysin keskittyneenä töitä, ennen kuin kotikoulu-farmi- äititoieioohiljaa -rumba alkaa. Ihan mahtavaa!
Koska lapset ovat sopeutuvaisia, ja niiden äippäkin on uutiset hylännyt, niin loppuviikko meni ihan kivasti. Koululaiset ovat tehneet tehtävänsä hyvällä asenteella, ja itsekin sentään jotain aikaan saanut. Irlantilainen on aivan liekeissä. Toivottavasti tästä seuraa etätyön tuleminen ja turhat työmatkat ja palaverit jäävät historiaan.
Torstaina jouduin vähän vahingossa päivittämään hankkeen tilaa Teams-kokouksessa., kun päällikkö itse oli asian joko vahingossa tai tahallaan unohtanut. No siellä pikkasen hiki päästä tirskahdellen koitin esittää Asiantuntevaa Ammattilaista kollegoilleni jutellen vähän sinne päin päästäni muistamiani asioita. Kokous venyi ja venyi. Olin luvannut pyörälenkin lapsille palkinnoksi hyvin menneestä päivästä ja Nuorin Luomulapsi notkui vieressä kysellen, että eikö tää IKINÄ lopu!!! Kun vihdoin sanoin mikkiin "Kiitos, ja moikka!" karjaisi hän sydämensä pohjasta: "VIHDOINKIN TUO TYLSÄ HÖPÖTYS LOPPUI!!!!" Siinä meni terveiset ranchiltä Suomen metsäammattilaisille....
Toinen viikko ei ihan niin auvoisesti enää alkanutkaan. Maanantaina kaikkia selvästi kyrsi kivan viikonlopun jäljiltä akoittaa urakointo. Oma pääni oli ihan taas sekaisin, mistä taas kenellekin katsotaan mitkäkin asiat ja kaikkien mahdollisten villejen, otavan oppimisien, bingeleiden ja pedanettien salasanat oliva mystisesti hävinneet viikonlopun aikana kaikkien mielistä ja muistiinpanoista. Kauheaa kinastelua ja tappelua -lapsilla siis. Irlantilainen linnottautui yläkertaan, minä työhuoneeseen. Keitto, jonka kuvittelin kestävän kaksi päivää syötiin päivässä.
Sitten tuli suru-uutinen; lasten adoptiopappa on kuollut. Keskimmäinen ja minä itkimme sitä. Vanhin itki suru-uutista sekä sitä, että uusi asia kouluhommissa ei ottanut auetakseen. Nuorin itki, koska kaikki muut itkivät. Vietiin adoptiomummon rappusille iso kukkakimppu ja soiteltiin kuulumiset. Itkettiin kauhean paljon lisää, ja sovittiin, että heti kun kaikki tämä on ohitse, menemme koko porukka istumaan iltapäivää adoptiomummolaan.
Onneksi tuli tiistai ja keskiviikko. Viikko kaksi menee jo mukavammin, kun maanantaista selvittiin. Mun pitää panostaa nyt valokuvaukseen ja hengittämiseen; kauheasti ahdistaa kaikki tähän tautiin liittyvä lähinnä sen puolesta, miten se vaikuttaa ihmissten toimeentuloon, joidenkin lasten elämään jne. Muuten olen oikein tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen sekä ympäristön että itseni kannalta. Niin ei tietysti saisi sanoa, mutta sellaisia tuntemuksia sisältäni löytyy...Mites hei sulla menee?!
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiva kuulla juuri sinun ajatuksiasi!