Koronapäiväkirjat osa 5: Sen pituinen se!
Olipa kerran korona-virus, joka aiheutti sen, että kaikki Suomen lapset jäivät etäkouluun. Tai eivät ihan kaikki, ettei kukaan vedä herneitä nenään tästä väärästä tiedosta, mutta siis suurin osa lapsista jäi. Niin myös erään luomufarmin kolme lasta, suorastaan riemusta hihkuen jäivät etäkouluun. Heidän vanhempansa tekivät samassa talossa etätöitä, ja iltapäivisin ja iltaisin koko onnellinen perhe suuntasi luomufarmin hommiin. Perheen onnellinen äiti oli kuitenkin salaisesti hermoromahduksen partaalla, koska etäkoulu näytti lisäävän lasten ruokahalua ja myös sotkemishaluja eksponentiaalisesti, eikä hänen keskittymiskykynsä riittänyt palkkatöihin, kun omien lasten lisäksi piti murehtia niitä lapsia, jotka jäisivät nyt ilman turvallisia aikuisia ja päivittäistä ruokaa, ja kaikki tämä yhdessä ei ollut hyvä juttu ollenkaan.
Etäkoululaiset ja äiti retkeilivät paljon, koska kukaan ei saanut itsestään irti omatoimista urheilua, vaan kaikki olivat hyvä keksimään tekosyitä, miksi se ei nyt vaan millään onnistu, ja metsässä äidin mieli rauhoittui kovasti. Perheen äiti oli hyvin väsynyt koko ajan, ja pisti sen stressin piikkiin, ja päätti olla rasittamatta kovia kokenutta, ja jo vähän keski-ikäistä kehoaan yhtään millään ylimääräisellä, joten metsäretkiä ja eväskasseja oli ohjelmassa futiksen ja crossfitin sijaan. Alkukevät vaihtui pikku hiljaa toukokuuksi, mutta toppavaatteista ei päästy retkillä eroon. Korona-kevät päätti olla myös harvinaisen viileä kevät. Perheen äiti piti tiukasti päällään pitkät kalsarit ja villasukat, mutta perheen Luomulapset maadoittivat aktiivisesti itseään paljailla varpailla ja yläosattomissa outfiteissä. Äiti katseli heitä ja kiersi kaulahuivia tiukemmalle, lisäsi yhden välikerroksen ja veti villapipon alemmas korvilleen.
Pari kuukautta meni hyvin; kouluhommat sujahtivat raiteilleen, lapset olivat hyvin omatoimisia, ja äitikin sai töitään tehdyksi. Kunnes pikku hiljaa sisarukset kyllästyivät toistensa naamoihin, ja tuli ikävä kavereita. Tuli ikävä opea. Tuli ikävä koulua. KOULUA! Perheen äiti päätti käyttää näitä lauseita tulevaisuudessa valtavina aseina; joku kitisee sohvannurkassa, ettei halua mennä kouluun, niin BANG!! "Muistatkos korona-kevään, kun oli ikävä kouluun?" Joku kiukuttelee, että ope on ihan blaaaah ja tyhmä, niin BANG!!! "Muistatkos korona-kevään, kun oli ikävä opea??!" Ja niin edes päin. Mikä ase!
Hallitus kokoontui taas neuvottelemaan, ja koulut päätettiin avata. Luomuperheen vanhemmat myös neuvottelivat ja pähkäilivät ja muuttivat mieltään ja taas neuvottelivat; pistetäänkö lapset kouluun vai ei? Lapsilla oli selkeä käsitys asiasta; sinne mennään vaikka kävellen, mutta perheen äiti murehti omia keuhkoparkojaan, joita oli juuri koeteltu 5 kuukauden taudilla, ja jotka eivät varmasti kestäisi uutta riepotusta. "No ihan hyvä äiti sä oot ilman keuhkojakin!" , ratkaisi Nuorin Luomulapsi tämänkin ongelman, joten ei kai siinä sitten mitään pohtimisia enää tarvittu, vaan vanhemmat päättivät, että menkööt sitten. He pakkasivat kolmeen eri reppuun käsidesiä, joka haisi niin pahalle, että puoli luokkaa pyörtyisi, kun sitä joku käsiinsä laittaisi. Jos ikinäkään muistaisi. Taksiin lapsia ei haluttu laittaa, vaan otettiin kuskausvuorot vanhemmille töiden ja kokoustilanteiden mukaan.
Ensimmäinen koulupäivä oli kuin elokuu toukokuussa; koulu alkaa!! Intoa ja riemua ja uneton yö, kun ei malta nukkua!! Kaksi lapsista aikaiseen aamuun, yksi myöhäiseen. Kuskit ihan ok. Kotiin päin tultiin myös kahdessa vuorossa. Sama toisena koulupäivänä, tosin iltapäivän ensimmäinen lapsi meinattiin unohtaa hakea, ja hänelle jouduttiin hakemaan jätski kaupasta, koska hän meinasi kuolla odotettuaan "hei ainakin sata tuntia!!!!!" Kolmas päivä. Aamulla hiukan jo kuskeja kyrsi, ja jouduttiin sovittelemaan Teams-kokoukset ja kuskaukset kohtaamaan toisensa. Iltapäivällä molemmilta kuskeilta räjähti pää; ei tämä helvetti soikoon toimi! Kuskausta oli 12.30, 13.30 ja 14.15. Justiinsa kun sai taas töistä kiinni, niin piti startata auto. Ja yksi vasikka karkaili naapuriin. Yksityisautoilu kunniaan, ja kaikki koronan vähentämä ajelu otti takapakkia, kun hinkattiin kodin ja koulun väliä lähes taukoamattomalla tahdilla Neljäs aamu, ja äiti meinasi soittaa reksille, että ei meidän lapset nyt tule kouluun ollenkaan. Viides aamu; äiti soitti reksille. "Nyt se taksi kiitos tänne meidän mäelle. Ei tästä TULE YHTÄÄN MITÄÄN!!" Ja niin lapset palasivat mäen alle odottelemaan koulutaksia, ja vanhemmat saivat hiljaista ja keskeytymätöntä työaikaa. Paitsi etteivät saaneet, koska kolme vasikkaa oli oppinut karkailemaan. Puhelimeen pirahteli viestejä naapurista kuvan kera: "Taas nämä samat täällä..." Ja niin pistettiin koneet ja aivot taas seis, ja haettiin karkulaisia kotiin. Ja kiroiltiin. Paljon. Kunnes hermo meni, ja vasikat laitetiin teurasautoa odottamaan katokseen. Pieniä tai ei, johonkin on kestämiselle laitettava raja! Tosin yksi niistä oppi korkeushyppääjäksi, mutta se onkin sitten ihan oma tarinansa...
Joten sen pituinen oli se korona-kevään etäkoulutarina. Viikko koulua on jäljellä, ja jos se pirun virus päättää koulusta tai koulutaksista tänne meille tulla, niin sitten se tulee, ja todennäköisin uhri olen minä. Sitten voi varmaan koko elämästään todeta, että sen pituinen se, ja Nuorin Luomulapsi oppii käytännössä keuhkojen merkityksen...
Etäkoululaiset ja äiti retkeilivät paljon, koska kukaan ei saanut itsestään irti omatoimista urheilua, vaan kaikki olivat hyvä keksimään tekosyitä, miksi se ei nyt vaan millään onnistu, ja metsässä äidin mieli rauhoittui kovasti. Perheen äiti oli hyvin väsynyt koko ajan, ja pisti sen stressin piikkiin, ja päätti olla rasittamatta kovia kokenutta, ja jo vähän keski-ikäistä kehoaan yhtään millään ylimääräisellä, joten metsäretkiä ja eväskasseja oli ohjelmassa futiksen ja crossfitin sijaan. Alkukevät vaihtui pikku hiljaa toukokuuksi, mutta toppavaatteista ei päästy retkillä eroon. Korona-kevät päätti olla myös harvinaisen viileä kevät. Perheen äiti piti tiukasti päällään pitkät kalsarit ja villasukat, mutta perheen Luomulapset maadoittivat aktiivisesti itseään paljailla varpailla ja yläosattomissa outfiteissä. Äiti katseli heitä ja kiersi kaulahuivia tiukemmalle, lisäsi yhden välikerroksen ja veti villapipon alemmas korvilleen.
Pari kuukautta meni hyvin; kouluhommat sujahtivat raiteilleen, lapset olivat hyvin omatoimisia, ja äitikin sai töitään tehdyksi. Kunnes pikku hiljaa sisarukset kyllästyivät toistensa naamoihin, ja tuli ikävä kavereita. Tuli ikävä opea. Tuli ikävä koulua. KOULUA! Perheen äiti päätti käyttää näitä lauseita tulevaisuudessa valtavina aseina; joku kitisee sohvannurkassa, ettei halua mennä kouluun, niin BANG!! "Muistatkos korona-kevään, kun oli ikävä kouluun?" Joku kiukuttelee, että ope on ihan blaaaah ja tyhmä, niin BANG!!! "Muistatkos korona-kevään, kun oli ikävä opea??!" Ja niin edes päin. Mikä ase!
Hallitus kokoontui taas neuvottelemaan, ja koulut päätettiin avata. Luomuperheen vanhemmat myös neuvottelivat ja pähkäilivät ja muuttivat mieltään ja taas neuvottelivat; pistetäänkö lapset kouluun vai ei? Lapsilla oli selkeä käsitys asiasta; sinne mennään vaikka kävellen, mutta perheen äiti murehti omia keuhkoparkojaan, joita oli juuri koeteltu 5 kuukauden taudilla, ja jotka eivät varmasti kestäisi uutta riepotusta. "No ihan hyvä äiti sä oot ilman keuhkojakin!" , ratkaisi Nuorin Luomulapsi tämänkin ongelman, joten ei kai siinä sitten mitään pohtimisia enää tarvittu, vaan vanhemmat päättivät, että menkööt sitten. He pakkasivat kolmeen eri reppuun käsidesiä, joka haisi niin pahalle, että puoli luokkaa pyörtyisi, kun sitä joku käsiinsä laittaisi. Jos ikinäkään muistaisi. Taksiin lapsia ei haluttu laittaa, vaan otettiin kuskausvuorot vanhemmille töiden ja kokoustilanteiden mukaan.
Ensimmäinen koulupäivä oli kuin elokuu toukokuussa; koulu alkaa!! Intoa ja riemua ja uneton yö, kun ei malta nukkua!! Kaksi lapsista aikaiseen aamuun, yksi myöhäiseen. Kuskit ihan ok. Kotiin päin tultiin myös kahdessa vuorossa. Sama toisena koulupäivänä, tosin iltapäivän ensimmäinen lapsi meinattiin unohtaa hakea, ja hänelle jouduttiin hakemaan jätski kaupasta, koska hän meinasi kuolla odotettuaan "hei ainakin sata tuntia!!!!!" Kolmas päivä. Aamulla hiukan jo kuskeja kyrsi, ja jouduttiin sovittelemaan Teams-kokoukset ja kuskaukset kohtaamaan toisensa. Iltapäivällä molemmilta kuskeilta räjähti pää; ei tämä helvetti soikoon toimi! Kuskausta oli 12.30, 13.30 ja 14.15. Justiinsa kun sai taas töistä kiinni, niin piti startata auto. Ja yksi vasikka karkaili naapuriin. Yksityisautoilu kunniaan, ja kaikki koronan vähentämä ajelu otti takapakkia, kun hinkattiin kodin ja koulun väliä lähes taukoamattomalla tahdilla Neljäs aamu, ja äiti meinasi soittaa reksille, että ei meidän lapset nyt tule kouluun ollenkaan. Viides aamu; äiti soitti reksille. "Nyt se taksi kiitos tänne meidän mäelle. Ei tästä TULE YHTÄÄN MITÄÄN!!" Ja niin lapset palasivat mäen alle odottelemaan koulutaksia, ja vanhemmat saivat hiljaista ja keskeytymätöntä työaikaa. Paitsi etteivät saaneet, koska kolme vasikkaa oli oppinut karkailemaan. Puhelimeen pirahteli viestejä naapurista kuvan kera: "Taas nämä samat täällä..." Ja niin pistettiin koneet ja aivot taas seis, ja haettiin karkulaisia kotiin. Ja kiroiltiin. Paljon. Kunnes hermo meni, ja vasikat laitetiin teurasautoa odottamaan katokseen. Pieniä tai ei, johonkin on kestämiselle laitettava raja! Tosin yksi niistä oppi korkeushyppääjäksi, mutta se onkin sitten ihan oma tarinansa...
Joten sen pituinen oli se korona-kevään etäkoulutarina. Viikko koulua on jäljellä, ja jos se pirun virus päättää koulusta tai koulutaksista tänne meille tulla, niin sitten se tulee, ja todennäköisin uhri olen minä. Sitten voi varmaan koko elämästään todeta, että sen pituinen se, ja Nuorin Luomulapsi oppii käytännössä keuhkojen merkityksen...
Meillä yksi lapsista odotti kouluun paluuta innolla ja onneksi sattui olemaan juuri se lapsi, joka ei tarvitse koulukyytiä. Isompi (erakko) ei kaivannut kouluun ja emme halunneet häntä aivan tupaten täyteen koulubussiin survoa, joten hän notkuu kotona etätöitä jatkavien vanhempien ilona. Koulutehtäviin menee noin 5 minuuttia ja aika käy välillä pitkäksi, joten on käytetty lasta kotiorjana tiskien laitossa, kokkailussa ja marsujen siivoamisessa. Jännityksellä odotetaan koululaisten loman ja etätyöläisten ei-loman yhdistämistä :) Mutta onneksi on melkein kesä! T. Hirviöäiti
VastaaPoista