Yöajan nolotukset

Olen nukkunut muutaman viikon niin huonosti, että ei mitään rajaa. Yön pimeinä tunteina mieleen tulee kaikkia hassuja juttuja, kuten asioita, jotka nolottavat, hävettävät ja samalla naurattavat - viimeisin ehkä vasta aamulla kuitenkin. Viime yönäkin niitä pulpahteli päähän, ja nyt kolmen tunnin unilla, häpeäkään ei enää mahdu mieleeni, joten jaan tässä viime aikana mieleeni pulpahdelleet. Kukaan älköön loukkantuko, vaikka sivuan alapääasioita...

Nolous nro 1: Takapenkin pieru

Tapahtumapaikka oli yläasteen kasiluokan biologian luokka. Istuin keskimmäisessä viidestä pulpettirivistä, takimmaisessa pulpetissa. Kauheasti väsytti -silloinkin- ja silmät lurpsahtelivat kiinni, pää painui hetki hetkeltä raskaammin kämmeniin, kun opettaja jatkoi monotonisella äänellä piirtoheitinkalvosulkeisia(!!!). Ja sitten myös täydellisen rentoutuneesta suolestani pääsi pieru. Oikea iso, äänekäs paukku, ja koko luokka kääntyi katsomaan taakse päin. Niin tietty myös minä, vaikka vastassa oli pelkkä seinä. Edelleen hävettää..

Nolous nro 2: Boxeri-case

Täälläkin aiemmin jakamani case, kun mansikka-aikana aivot on narikassa. Olin koko päivän helteisellä pellolla, ja ainoat shortsinomaiset joustavat vaatteet, jotka löysin päälleni oli Irlantilaisen kutistuneet boxerit. Ne olivatkin oikein mukavat ja todella joustavat. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että kaupassa pitää käydä, eikä se ole kauaa enää auki. Autolla ralleilin K-markettiin, juttelin muutaman tutun kanssa, tein ostokset, vaihdoin kassankin kanssa kuulumiset, ja menin ulos. Ulkona katsoin alas päin ja tajusin näkeväni varpaideni sijaan boxereiden pullottavan munakukkaron.  Edelleen nolottaa.

Nolous nro 3: Unohdettu lapsi

Lapset olivat pikkuisia, Nuorin Luomulapsi osasi seisoa, mutta ei kävellä, kaksi vanhempaa 3- ja 4 -vuotiaat, join kuin jo tolpillaan pysyviä ja ympäri pihaa heiluvia. Pappallakin oli ongelmia kävelyn kanssa, koska hän kärsi keuhkoahtaumasta, joten käytiin viemässä naapurin pappalle jotain, en yhtään muista mitä. Lapset taapertelivat pihalla, kun me juttelimme hengästyvän papan kanssa niitä näitä. Sitten alkoi lähestyä ruoka-aika, ja Keskimmäinen Luomulapsi on ollut jo pienestä pitäen nälkäisenä järjetön monsteri, joten pakkailin lapset autoon vauhdilla, pakitin ja lähdin ajamaan kotiin samalla iloisesti papparaiselle vilkuttaen. Hänen vilkutuksensa oli joten oudon paniikkista, samoin Vanhimman Luomulapsen kimitys. Vihdoin sain selvän sanatulvasta: "Äiti!Äiti!!! Sä jätit vauvan!!!" Ja todellakin; palatessani pihamaalle seisoi Nuorin Luomulapsi michelinukkomaisena patsaana haalareissaan ja tumpuissaa, ja pappa veteli huulet sinisinä paniikinomaisesti henkeä, koska hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tehdä unohdetun värisevähuulisen taaperon suhteen. Nolotti silloin, ja nolottaa edelleen. MILLAINEN ÄITI EI OSAA LASKEA KOLMEEN??

Nolous nro 4: ex-pano

Nyt ihan hiljattain piti palkkatyöasioissa ottaa yhteyttä yhteen Markukseen. Piti soittaa, ja samalla kun googlettelin Maken numeroa, tajusin, että sehän on mun vanha opiskelukaverini yliopistosta, jonka kanssa yhtenä vappuna paneskelin. Ja pakotin sen kännisellä "tuutko iltateelle" -kävelyllä halaamaan puita, vaikka se olisi mielummin arvioinut, paljonko niissä on tukkipuuosuutta ja rahaa kiinni. Aamulla se ehdotti treffejä ja mä annoin muistaakseni hyvin tylyt pakit.  En kyennyt soittamaan työasiaa, pistin sähköpostin.

Nolous nro 5: Kengännauhat

Tämä juttu tapahtui, kun oli ehkä kolmasluokkalainen. Olin TOOOSI ihastunut yhteen viidennen luokan Teroon, mutta kaukaa katsellen, ei suinkaan muuten. Lähdin koulusta pyörällä kotiin, ja Tero lähti samaan aikaan, samaan suuntaan. Koulusta tulee alas iso mäki, ja fillaroin sitä menemään, kun tajusin yhtäkkiä, että kengännauha oli kiertynyt polkimen ympärille niin, etten pytynyt jarruttamaan. Ajoin päistikkaa ojaan, ja Tero näki kaiken. Ja nauroi ääneen, kun ajoi mun ohitseni. Silloin itketti, edelleen nolottaa jostain kummasta syystä, vaikka samalla tunnen säälin sekaista rakkautta silloista pikku-Eevaa kohtaan.

Nolous nro 6: Bussimatka

Olin lukion jälkeen yhden talven kibbutsilla Israelissa töissä, koska why not. Lomapäivänä lädin toisen typyliinin kanssa bussilla kohti Kuollutta merta. Bussi oli täynnä varusmiespalvelustaan suorittavia nuoria miehiä ja naisia, ja yksi heistä istui konekivääreineen viereeni. Yhteistä kiletä ei ollut, vaikka jonkun helloun siinä heitinkin. Jälleen kerran silmät alkoivat painumaan, ja pää valahti rinnuksille. Jossain vaiheessa heräsin siihen, että tyynyni liikkui. Pääni oli painunut nuoren miekkosen harteille ja suustani oli univormulle valunut kauhean kiva kuolaläikkä, jota katsoin aivan häpeästä kangistuneena. ajastuen sinkoillessa akselilla pitäisikö tuota koittaa kuivata- miten tästä täpötäydestä bussista pääsisi pakenemaan. Kyllä nolotti!

Näitä kuulkaa riittäisi! Ikääntymisessä on se hyvä puoli, että nykyään ei juuri mikään nolota. SILTI NÄMÄ, joista on joskus kauan aikaa sitten saanut jonkun häpeäviitan kannettavakseen, nousevat yhä suden tuntina mieleen. Ihmismieli on ihmeellinen!