Kiintymisestä ja luopumisesta

Koitan joka päivä etäillessäni päästä ulos edes hetkeksi. Joskus minikävelylle, joskus vaan juomaan kupposen kuumaa puutarhassa. Istuminen sisällä koko päivän päätteen edessä on yhtä myrkkyä itselleni, kuin jollekin toiselle olisi syanidin sisäinen käyttö. Yhtään taas liiottelematta.... 

Viime torstaina ulkoilu lounastunnilla ei ollut kävely eikä kahvi, vaan lehmien aitauksen korjaus moukari ja aitatolpat käsissä. Iso, lähes 10 hehtaarin kesälaidun alkoi olla tikittävä aikapommi sen suhteen, milloin joku vaan kävelee sieltä pois, sillä sen sähkölangat olivat peurat ja neitokaiset itse hajoittaneet niin, että se vaatii ihan muutaman päivän urakan, jotta siinä taas sähkö kiertäsi. Korjailin siis naapuripellon aitaa, joka on askeleen lähempänä kotia ja talviaitausta . Talviaitaus on siitä ikävä paikka, että sieltä käsin hoidetaan myös teurasautolastaus, ja nyt on jonossa lihatilauksia ja paine vähentää karjaa, joten tämä oli ikävää työtä, koska tuo ajatus varjosti koko ajan mieltäni. Kädet tuntuivat raskailta, mieli vielä raskaammalta. Eikä raskauden tunnetta avittanut se, että myös talviaita on ihan rikki, ja jostain täytyisi kaivaa jaksamista korjata myös se sähkökiertoiseen kuntoon, suoristaa tolpat ja korjata lankut. 

Koska rouvat ovat kokeneita konkareita, nähdessään minut naapurilaitumelta, he tajusivat, mitä tästä hommasta seuraa. Koko lauma tuli aidan viereen huutelemaan, että työn teon tahtia voisi nopeuttaa, sillä ruohohan oli selkeästi vihreämpää siellä missä minä häärin, eikä heidän loppuunsyödyllä kesälaitumellaan. Otsatukat tanassa seurattiin jokaista liikettäni, ja selostettiin kovasti, että joko, joko?

On niin NIIN surullista, että eläimistä joutuu luopumaan. Olen ihan tiedostamattani ja tietoisesti vähentänyt fyysistä kontaktia niihin. Katsellut vaan veden ja ruuan, ja poistunut nopeasti. Ennen harjailin, rapsuttelin ja juttelin niille, katselin aidan vierestä kuka tänään on kenenkin bestis ja kenellä on huono päivä, kuka taas tahtoo muiden seuraa. Nyt ei tee mieli, sillä sitä kamalampaa on niistä luopua, mitä enemmän aikaa viettää laitumella tai sen reunalla. Hommaa pahentaa se, että nyt kun kaikki hankalat tapaukset ovat jo poissa, jäljellä on mukavia, rauhallisia, helposti käsiteltäviä yksilöitä, jotka tuntee nimeltä, ja jotka ovat kuin lemmikeitä. Mielelläni muutaman sellaisen jättäisin maisemanhoitajiksi, mutta Irlantilainen on ihan eri linjoilla asiassa, enkä myöskään jaksa yhtään selostusta läänineläinlääkärille siitä,  miksei 24/7 olla kotona.

Nyt oli pakko käydä lehmiä moikkaamassa, koska paine rouvien taholta oli niin kova. Jazz-niminen takkuturkki tuli kerjäämään rapsutuksia; Asettui kylki edellä eteeni, loi vaativan katseen pitkien silmäripsiensä lomasta ja sen jälkeen sulki odottavasti silmänsä. Rapsuttelin pitkät tovit kaulan alta, korvien takaa ja sarvien tyvistä, painoin kylmät sormeni lämpimän karvan sekaan, ja nojailin syksyn pörhistämään turkkiin.  Nuoret tytöt kävivät vähän arempina ihmettelemässä hommaa, ja muutama vanhempi asettautui jonoon odottamaan rapsutusvuoroaan. 

Lakisääteinen lounastunti oli ja meni, enkä välittänyt siitä yhtään. Kävin aiemmin samana aamuna  työpaikkalääkärillä jatkuvan väsymyksen vuoksi ja hän veikkaili henkisen väsymyksen olevan yhtä mahdollista kuin fyysisen, ja siinä kun lämpimään lehmän kylkeen nojailin itku kurkussa, en yhtään ihmettelisi, vaikka joku masennus- tai uupumusdiagnoosi päälle pukkaisi. Oikeasti pukkasi ihan persiillään olevat ferritiinilukemat, kun nyt viikon kirjotuksen jölkeen  lisäilen kuvia. Sopii taudin kiuvaan: mitään ei saa aikaiseksi ja keskittymiskyky on nollassa. Mikään ei tietenkään estä myös uupumusdiagnoosia. Kauheaa surutyötä pelkästään jo lehmien vuoksi, saati kaikki muu viime vuosien draama päälle. 

Semmoista se sitten on - kiintyminen ja luopuminen. Mutta vielä he siinä elossa ja hyvinvoivina tallailevat laidunta. Ehkä joku sittenkin ostaa rouvat elämäänsä jatkamaan, ehkä Irlantilainen muuttaa mielensä! Hyvä juttu kuitenkin on se, että en sairasta syöpää tai kuole heti johonkin tuntemattomaan tautiin, vaan näistä olotiloista on mahdollista selvitä pitkällä rautatankkauksella. Liha ei lautaselle palaa, vaikka totuus on se, että parhaiten olen voinut niinä vuosina, kun lihaa söin. 

Tänään olen pekkasella -ihanaakin ihanampi palkansaajan työsuhde-etu, jota yrittäjä ei vaan voi ymmärtää. Palkka juoksee, vaikka täällä hengailen. Lähden sateeseen moikkaamaan nyt lehmiä, koska uudenkin laitumen ruoho on kaluttu, ja he huutelevat heinää. MORO, ja toivotaan lottovoittoa, jotta voin lemmikilehmäfarmin perustaa ja ulkoilla 24/7!