Ostolakko: lokakuu 2020

Pyhäinpäiväviikonlopun teemaan sopii hyvin lokakuun ostolakon epäonnistumiset.  Tarina alkaa jo syyskuun puolelta, jolloin joku vieras numero koitti tavoitella kovasti omaa puhelintani. Oma puhelimeni tietysti soi kuuliaisesti, mutta yleensä äänettömällä ja eri paikassa kuin missä itse olin, koska syyskuussa ennen lääkärillä käyntiä ferritiinivajaus ei ollut ferritiinivajausta, vaan tietysti nopeasti edistyvä syöpä -Googlesta katsoin ja se se oli! 

Kun vihdoin soittelin takaisin päin (yksi introvertiyden muoto: puhelimella soittaminen on suoraan saatanasta. Ei vaan pysty, jos viestillä voi asiat hoitaa!!) todettuani, ettei numero ollut mikään Helsingin Sanomien myyjä tai aurinkopanelimies tai lisäavinnekauppias, vaan ihan naisen nimi Tampereelta, niin soittelin takaisin. No sehän oli (tämä seuraava asia vaatii keskittymista, joten KESKITY!!) ranchin viimeisen asukin, eli Ester-tädin, eli isäni äidin veljen vaimon sisarentytär joka siellä soitteli. Häntä oli kohdannut valtava henkilökohtainen tragedia, jonka vuoksi oli joutunut muuttamaan Tampereelle Rauman rauhasta. Hänet oli myös aikanaan Ester-tädin kuoltua nimetty täällä meidän kirkolla sijaitsevan sukuhaudan vastuuhenkilöksi. Haudalle oli ostettu joskus muinoin ainaishoito, mutta ainaisuus loppuu viiden vuoden päästä. Nyt sekin tiedetään. Rouva siellä sitten sanoi, että kyllä sinne lyhty pitää viedä, ja niin rumasti laittavat haudan nyt kun ollaan siirrytty Rauman alle, että kyllä siellä pitää vähän käydä lisäilemässä kukkaa ja hopealehteä ja sitäjatätä ja kun ainainen loppuu, niin ottaa sitten joko vastuun tai uusii sopimuksen. 

Minä olin syyskuussa niiiin väsynyt, että tämä tuntui aivan valtavalta taakalta. Että minä ateisti, tai ainakin ei mihinkään uskontojen jumaluuksiin uskova, joutuisin ottamaan yhteyttä hautahoitoon ja ostamaan lyhdyn ja mitä kaikkea. Kun en syödäkään jaksanut siinä vaiheessa. Rouvan vuodatusta kuunnellessani totesin, että ehkä kuitenkin nyt on kyettävä, sillä Tampereella puhui ihminen, jonka elämässä oli kyse vielä isommista suruista ja murheista ja jaksamisen asteesta. Ja hän oli jo yli 70-vuotiaskin, vaikka minä  tunsin itseni 90-vuotiaaksi. Mutta lupauduin hommaan, koska toinen vaihtoehto oli oma isäni, jolla matkaa ko. haudalle on yli 100 km, minulla...hmmmm.... seitsemän.

Lyhtykaupoilla ostin ensin hautalyhdyistä tietämättäni kaksi pikkuista lyhtyä, jotka haudalla näyttivät ihan kärpäsen kakkalta keittiön katossa. Ne päätyivät ulkohuussin rappusia koristamaan, ja aikani tutkittuani löysin ihan hautalyhty -nimikkeen alla olevan kapistuksen, jonka menin vähän kiukkuisesti sukuhautaan törkkäämässä. Samalla kiukuttelin mielessäni, että alan käyttämään vain luonnonkuituisia vaatteita, niitäkin on vain muutama kappale, ja ne voi sitten polttaa ruumiini kanssa, että minusta ei jälkipolville tarvitse jäädä mitään hoidettavaa!!

Pikkuisen paikkakunnan hautausmaa on siitä hassu juttu, että siellä näkee tuttuja, ja itselle tuntemattomatkin tuntevat minut, ja juttelua syntyy aina -milloin päivän polttavista puheenaiheista, milloin jonkun haudan kylkeen kaiverretusta edesmenneestä ihmisestä. Ja syksyinen hautausmaa on kaunis. Niinpä aloin salaa nauttia kynttilän kuskaamisesta haudalle. Samalla alkoi silmää häiritä se, että seurakunnan hautahoidon havut oli isketty suht vauhdilla haudalle, eikä niiden kanssa oltu varsinaisesti harrastettu tuhlailua. Joten ostin neljä callunaa, ja laioin ne jo vähän arvokkaammin elkein haudalle Nuorimman Luomulapsen avustuksella. Tosin sekin oli vaativa operaatio; ensinäkin se, että ostin callunat. Sitten se, että päivien päästä vasta jaksoin nostaa ne autosta pihalle, missä ne sitten toista viikkoa nököttivät ensin ensilumen peitossa ja myöhemmin taas sulana, mutta keskellä pihaa. Mihin kassi tippui käsistäni. Ihan keskellä pihaa koulutaksin väisteltävänä, mutta kun ei jaksanut, niin ei jaksanut, ja muu perhe ei näemmä myöskään jaksanut, oli ferritiinivajetta tahi ei. Itse istutusreissu oli oikein mukava ja taas höpöteltiin tyylikkään vanhan rouvan kanssa niitä näitä. Hän tunsi sukuhautani ihmiset paremmin kuin minä, ja tarinat olivat mielenkiintoisia.

Tänään Pyhäinpäivänä kävimme Vanhimman ja Keskimmäisen Luomulapsen kanssa viemässä taas uuden hautakynttilän lyhtyyn. Sisälläni  kauhistelin muoviroskan määrää, mutta samalla ihastelin hämärtyvää hautausmaata ja sen kauneutta, kun lähes joka haudalla oli kynttilä. Etsimme myös muualle haudattujen hautaa, jotta voisimme sytyttää äidilleni kynttilän. Eipä löytynyt ilman kysymistä, mutta oiiiii, miten ihana mummeli sattui juttukaveriksi!! On harmi, ettei uskalla enää halata ihmisiä, varsinkaan vanhoja. Hän oli niin halattavan oloinen... Ja mummelin ohjeilla löytyi kivi, jonka eteen laitoimme kynttilän ja salaa mielessäni mietin, että äiti olisi ollut niin onnellinen Luomulapsosista, ja miten surullista, etteivät he ikinä toisiaan tässä elämässä saaneet tuntea.

Eikä tässä vielä kaikki!! Tosin nyt päästään hautausmaalta maallisempiin asioihin. Palkkatöissä järjestettin tuhkatieretkeily! Kyllä!! Tiedän, että kaikki ovat tosi intoina, koska kukapa ei tahtoisi päästä tuhkatieretkeileylle. Ileisesti ei ainakaan kukaan alle 120-vuotias keskellä viikkoa ja keskellä päivää. Itse olin vissiin niin innoissani asiasta, että olin vahingossa paikalla 1,5 h ennen kuin muut. Tosin tajusin hetken seikkailtuani, että taas on mennyt kellon hahmotus persiilleen, ja lähdin pitkälle kävelyreissulle. Eli ei haitannut taaskaan hahmotushäiriöni tuoma mutka matkaan muuta kuin siinä, että missasin kunnon lounaan. Ja onhan se hyvä, että tutkitulle puutuhkalle tulee järkevä jatkokäyttö, mutta se on sitten eri postaus se! 

Ostolakkoon tämä liittyy niin, että tajusin jo elokuussa vanhojen vaelluskenkieni tulleen tiensä päähän. Pohjia oli liimattu sen sata kertaa. Koira oli nakertanut pentuna toisen kengän nilkkaosat ihan kauheiksi. Lisäksi olin käyttänyt niitä ranchin töissä, ja lehmän sonnan haju oli piintynyt niihin niin, ettei sitä millään tuuletuksella saanut lähtemään. Pistin ne elokuussa siis roskiin, ja siitä lähtien olen hoitanut vapaa-ajan retkeilyt joko lasten kumisaappailla (omia ei ole, vain 1000kg painavat metsurin saappaat) tai lenkkareilla. Lapset tarvitsivat saappaitaan tuhkatiepäivänä, enkä kehdannut todellakaan lähteä metsurin saappaissa ihmisten eteen. Nappasin siis Prisman asiakasomistajapäiviltä -15% alella Haltin retkeilykengät, ovh. 59 egeä. Ei todellakaan verrattavissa laadussa entisiin Meindlin nahkaisiin vaelluskenkiini, mutta jos joskus löydän uudet kunnon vaelluskengät, nuo Haltit ovat hyvät ja kevyet ranchpopot. 

Olisin tietysti voinut kysellä lyhtyä ja kenkiä jossain kierrätys- ja roskalavaryhmissä, jos olisin kunnon ostolakkoilija, mutta nyt ei jaksa. Ihan siitä mennään, missä aitaa ei ole, kun matalankin kohdalla homma hyytyy. Enkä jaksa edes itseäni asiasta mitenkään soimata; tämä on tilanne nyt ja so be it! Kohti marraskuuta siis.