Pakkolepo

Kun eivät matalat ferritiinitkään saaneet totaalilepoon, päätin tiistaina aikaisin aamulla pimeässä autoon kömpiessäni teloa nilkkani. Astuin maassa lojuneen tiiliskiven reunalle sillä seurauksella, että fysiikan lakien mukaisesti se paukahti kovalla voimalla kehräsluuhun (opin uuden asian ihmisen anatomiasta. Ennen tätä en todellakaan tiennyt tuon luun nimeä!) ja kipu vei jalat alta. Kunnon työntekijänä nilkutin kuitenkin etätyöpisteelleni, osallistuin pariin palaveriin ja huutelin Irlantilaista hakemaan yrttiteetä palaverien välissä. 

Kipu kuitenkin kasvoi ja kasvoi. Konsultoin sairaanhoitajaystävääni, että menisikö buranalla vaiko eikö, mutta hän vihjaisi palvelusta nimeltä TYÖTERVEYS, jossa hän sattumoisin on jopa töissä... Kauhen noloa olisi tietysti häiritä lääkäriä turhaan, joten kärvistelin vielä hetken työkoneellani, mutta kun kivut alkoivat tuntua verrannollisilta Nuorimman Luomulapsen luomusynnytykseen luovutin, kävin suihkussa ja soitin lääkärille. 

Irlantilainen lähti kuskiksi, vaikka ensin olin ihan sitä mieltä, että kyllä mä pärjään. No en tod olisi pärjännyt, mutta tämä hiton verenperimä ja luterilainen töitä on tehtävä valittamatta ja muita ei vaivata -mentaliteetti, niin ensin pitää ainakin olla edes vähän sitä mieltä, että minä itte.

Nyt kolmatta päivää kivuissa sohvalla, jalka kohti joulukuusta korotettuna. Takana yksi uneton yö ja yksi hikinen yö. Kivut onneksi ovat helpottaneet ja taas kerran olen niin äärimmäisen ihmeissäni palvelusta nimeltä työterveys! Oikeasti!! Jos olisin ilman tätä "suojatyöpaikkaa", farmin tililtä olisi pitänyt kaapia rahat kokoon tätäkin reissua varten, ehkä jotain MELA-korvauksia olisi voinut saada, todennäköisesti ei... Nyt vaan in and out, jalka paketissa, kepit kourassa ja kiitti ja moi! Kipsiä ei siis tullut, kun murtumaa ei todennäköisesti ole, eikä siltä nyt enää tunnukaan, kun kivut ovat lääkeiden myötävaikutuksella laantuneet.

Kaikki voivottelevat, että harmi, kun joulukin on näin lähellä. Mutta mitäpä siitä; täällä lännessä on kurakeli --> siivoaminen ei sen suuremmin hetkauta. Joku imuroi joka päivä  muutenkin. Mitään kaaappeja ei ole tapana siivota, kun emme jouluna niissä majaile. Kuusi on jo pystyssä ja koristeltu. Irlantilainenkin osaa käydä kaupassa ja tehdä ruokaa. Ja enköhän tässä molemmilla jaloillani jo ennen aattoa ole. Lapset ovat palvelleet kiitettävästi, samoin Irlantilainen. Ainoa toive on, etteivät lehmät päätä karata. Niiden kotiin houkutteleminen ei tässä kunnossa onnistu. Ne eivät myöskään ole kovin innoissaan kyynärsauvoisatni, vaan kiletäytyvät tulemasta lähelleni...

Enemmän harmittaa tämä tuplaväsymys, joka vahvistuu  tujuista särkylääkkeistä. Ja se, ettei pääse kunnolla ulos. Tietysti olen kökkinyt kepeillä pihamaalla menemään. Kiva palauttaa ne, kun pohjassa on lehmän sontaa.... Tai sitten ne voi pestä! TA-DAA!! Ja se, ettei pääse treenaamaan. Mutta eiköhän jonkinmoiset ulkoilut ja treenit onnistu jo ennen joulua, ja sitten onkin LOMA!! Ei siis hätää ei mitää!

Vanhoja kuvia taas kehiin, kun ei nyt kuvaaminenkaan innosta. Kirjastoon pitäisi päästä käymään, koska illat ovatkin yhtäkkiä pitkiä, kun ei ole normaalia farmi-/perhe-/treenihässäkkää iltaisin. Mutta semmoista taas tällä kertaa!