Kimppakivaa

Meillä on kolme aktiivista lasta, jos joku ei vielä tiedä. Ja ne on paljon isompia, kuin näissä kuvissa. Niistä ei nykyisin saa ottaa kuvia ja se on tyhmää se! Kaikki kolme lasta ovat löytäneet mieluisia harrastuksia, ja se on hyvä se. Irlantilainen ja minä raottelemme pussin nyörejä kausimaksuille, kuukausimaksuille, kymppikorteille, treenivaatteille. Myyn ankanuittoarpoja, Kakkutukkutuotteita, kinkkuarpoja, sukkia ja pikkareita pakolla ja vähemmän pakolla naapureille, sukulaisille ja tuntemattomillekin, jos vaan joku vihjaseekin ostavansa. Pakotamme lapset itse myymään arpoja ja sukkia, pikkareita ja kakkuja. Leivon myyjäisiin pulla, piparia, mokkapaloja. Tönötän seuran kioskivuorolla kuuliaisesti kahvipannun takana farkkujen persus revenneenä. Kuskaamme turnauksiin ja leireille. Eikä tässä vielä mitään; tuo kaikki on vaan jäävuoren huippu (varinkin korona-aikana, kun kaikki kiva on kiellettyä...). Itse jäävuori on joka viikkoinen kuskausrumba ja varsinkin sen logistinen järjestely, koska talouden epäsuhtana on kaksi aikuista ja kolme lasta -tilanne, niin joka lapselle ei riitä omaa henkilökohtaista hovikuskia. Tämä on myös yksi isoimipia hiilijalanjälkeä lisäävimiä juttuja perheessämme, ja koitan kerätä aina auton täyteen lapsia, kun liikenteeseen lähden.

Koska itse en saanut lapsena harrastaa haluamiani juttuja, niin olen tahtonut sen omille lapsilleni suoda, vaikka välillä tekisi mieli lopettaa kaikki ja koko perhe vaan oltaisiin kotona hiljaa nenät jossain älylaitteessa kiinni puhumatta ja kuulematta mitään, ja hiilijalanjälkemme pienenisi, kun ei jatkuvasti autot suhaisi harrastekuskauksissa edes takaisin. Maanantaisin  on Keskimmäisen futistreenit Raumalla ja Nuorimman kässä- ja kuviskerho tässä omalla kylällä ja joskus Vanhin käy maanantaisin ratsastamassa tietysti ihan päin vastaisessa ilmansuunnassa kuin Rauma. Tiistaisin on Keskimmäisen säbä ja Vanhimman futis -molemmat Raumalla, mutta ihan eri aikoihin. Keskiviikkoisin on Vanhimman ratsastus Paneliassa ja Nuorimman lentopallo kotikylällä. Torstaisin on Keskimmäisen ja Vanhimman futistreenit Raumalla. Perjantaisin on huippupäivä: Keskimmäisen säbä Raumalla, Vanhimman futis Raumalla ja nuorimman lentopallo kotikylällä kaikki ihan mahdottomasti eri aikoihin...

Ja mikäs siinä, jos saisi itse päättä jokaisen treenin ajan, ja veisi kerralla kaikki lapset harrasteihinsa, mutta kun ei voi! Vaan joku muu päättää ajat ja paikat, ja vähän hallivuorotkin ja koutsien aikataulut vaikuttavat asiaan ja tuo joku muu ei yhtään tajua laittaa aikoja niin, että saisin kerralla kaikki lapset kuskattua. Jännä! Logistiset järjestely ovat jääneet kivasti omille harteilleni, ja se vie kuule yllättävän paljon aikaa joka viikko.Pelastuksena itse kyyditykseen on joskus hyvinkin toimiva ja joskus ei yhtään toimiva lasten kimppakyyditys isompien lasten kohdalla. Nuorimman kohdalla ei ole ketään täältä kylän keskustaan tulevaa, ja matkakin on lyhyehkö näin maalaisen mittapuulla, joten se ei haittaa, jos muuten logistiikkakuviot saa toimimaan. Isompien kohdalla futikseen kulkee kolme poikaa, säbään neljä jätkää. Tyttöjen futikseen kulkee kaksi ja ratsastukseen neljä samalla autolla. Välillä kaikkien kuskauswatsuppien käydessä kuumana en hahmota ollenkaan aikoja ja paikkoja, en sitä kuka vie ja kuka hakee, mistä ja milloin...

Pojat on 10-11 -vuotiaita ja ai että on välillä ihan järjettömän hauskoja juttuja, mitä saa kuulla koulusta JA kotielämästä. Vanhempien riidat ja isän perjantaikaljat on käyty läpi. Ihastumiset ja opejen touhut kuultu moneen kertaan. Naapurin miehen löytyminen sängystä vieraan naisen kanssa tekemässä SITÄ pohdittiin läpi (kiva nähdä se mies paikallisessa K-marketissa tuon jälkeen... Hei; mä tiedän susta kaiken!). Onko ok jättää tekstarilla, oli yhden kuljetuksen aihe, johon oma poikani pyöritteli vain silmiään, että miksi edes viitsisi ikinä alkaa tyttöjen kanssa olemaan. Katsellaan lapseni, katsellaan! Suunnitelmat tulevaisuuteen on kiehtovaa kuultavaa. Joidenkin tappelut välitunnilla ja vanhempien raha-asiat. Joihinkin asioihin kannattaa suhtautua varauksella, koska en ole ennen kuullut, että koneasentajan palkka on ehkä miljoonan luokkaa vuositasolla. ENHÄN MÄ TIEDÄ, mutta luulen, että ihan pieni lisä voi tuossa olla... Välillä kaikki laulavat yhteen ääneen jotain itselle nevöhöööd-räppiä. Välillä pelaavat päät yhdessä kännykässä jotain peliä vuorotellen, ja juttelevat samalla pelistä ja hahmoista, ja sekin on ihan ok. Välillä on niin kiire treeneihin tai kotiin iltapalalle, että auton ovi paiskataan kiinni sellaisella voimalla, että kuulen maalin rapisevan ovesta pois ja jostain kodin ovelta huomataan huutaa heipat

Tytöt alkavat olla teinejä, mutta varsinkin ratsastusporukan tytöt ovat niiiiiiiiiiiin vielä ihania ja viattomia ja eiteinimäisiä, että heidän kuskaamisensa on ihan ilo. Tytöt juttelevat jo kaikesta, ovat hurjan fiksuja ja ajattelevaisia, huumorintajuisia ja kertakaikkiaan vaan ihania. Kaikki kiittävät aina kyydistä, ja se jos joku on mulla ihan järjettömän iso asia. Futsikyydit on ihan hiljaisia. Oma lapsi juttelee, takapenkin vieras on ottanut tavaksi uppoutua kännykkäänsä niin, että välillä unohdan hänen siellä majailevan, ja meinaan hallin pihassa lähteä päästämättä typyä takapenkiltä pois.

 Kimppakyyditys on parhaimmillaan sitä, että jollain on omaa asiaa treenikohteeseen ja ilmoittaa hyvissä ajoin WA-ryhmään, että minä kuskaan tällöin ja tällöin, ja muut vanhemmat on ihan että JES, kiitti! Ja jos jollain tulee este tuoda lapsi sovittuun noutopaikkaan, niin sitten luvataan kuskata lapsi kotiportille ja se ei ole kenellekään iso asia. Ymmärretään, että kaikille voi tulla viime hetken ongelmia ja kyyditys ei järjestykään. Ja silloin joko joku toinen mahdollisesti hyppää puikkoihin tai sitten todetaan yhdessä, että eipä se yksi treenireissun peruuntuminen maata kaada. 

Huonoimmillaan kimppakyyditys on vapaamatkustajuutta, kiittämättömyyttä, joustamattomuutta ja epätasa-arvoista muiden hyväksikäyttöä. Sitä, että kyyditettävä lapsi ei ikinä tervehdi, puhu eikä kiitä. Noiden yksilöiden kohdalla olen tylysti laittanut ovat lukkoon ja sanonut, että meillä autosta poistuessa sanotaan kiitos ja moi, ja tänne tullessa tervehditään, ONKO SELVÄ? Perille on mennyt, mutta oma verenpaine on aina korkealla. Tähän on kaikkien kyyditysvuosien aikana ollut tarve vain kahden lapsen kohdalla, eikä kukaan nykykyyditettävistä ole tätä koulutussessiota tarvinnut. Hiukan jännitti, että tuleeko joku puhelu ja kiukkuinen vanhempi linjoja pitkin, mutta ei tullut. Konflikteja kaihtava hippi on voinut huokaista helpotuksesta. 

Logistiikkajärjestelyt ovat parhaimmillaan sitä, että kaikki pääsevät omiin harrastuksiinsa ajallaan oikeat kamat mukana ja sen jälkeen vielä koteihinsa, eikä kenenkään tarvitse odottaa hallin parkkiksella kolmea tuntia autossa, tai mun kävelyseurana, koska se ei ole ollut kenenkään mielestä hyvä idea. Tääkin on jännä.... Ja mikä parasta; itsekin ehtii treenaamaan, tai näkemään ystävän tai tekemään ruokaostokset. 

Pahimmillaan logistikkajärjestelyt ovat sitä, että huomaa olevansa vääränä päivänä väärässä paikassa. Esimerkiksi ei tajua, että säbä on tiistaina vaan vie lapsensa sinne maanantaina. Ja se lapsi on ihan että, mikset sä äiti osaa edes lukea. EDES?!?! WTF???

Lasten harrastukset ovat tuoneet meille aikuisille uusia ystäviä - muutamia ihan parhaita ystäviä. Lapset ovat saaneet uusia ystäviä. Rakastan katsoa varsinkin Keskimmäisen futisturnauksia, koska pojat ovat ihan hulluntaitavia jo nyt, ja pelit ovat jännittäviä, ja onnistumisen riemu ja epäonnistumisen karvaus niin avointa ja aistittavaa katsomoon asti. Olen vakuuttunut, että hyvän koutsin alla joukkueurheilu on parasta, mitä kasvava lapsi voi tehdä. Siinä oppii taitoja, joita tarvitsee aikuiselämässäkin joka päivä, ja niitä opastamassa on joku, jota ehkä vähän ihailee, ja jonka auktoriteettia ei kyseenalaisteta samalla tavalla kuin vanhempien tai opettajien. Enemmän tästä saa kuin antaa, se on varma se!

Välillä tuntuu, etten jaksa. Aina kuitenkin tiedän, että tätä aikaa tulee vielä ikävä.