Ei enää ikinä

Toiseksi viimeinen teurasautopäivä oli kuin suoraan taas huonosta sketsistä. Tai yhtään hauskuutta ei ole eläimen teuraaksi laittamisessa, mutta kaikki liitännäistoiminta oli niin taas MEITÄ! 

Aamulla, kun join vielä kahvia Irlantilaisen turkoosit, hänelle jostain syystä liian pieneksi jääneet bokserit jalassa (samat, joissa väsyneenä mansikka-aikaan kävin paikallisessa K-kaupassa munapussit pullottaen. Ihana muisto!), soi puhelin, ja iloisen kuuloinen teurasautokuski soitti, että hän unohti ilmoittaa aiemmin tulonsa, ja on 10 minuutin päästä meillä. Perheen toinen aikuinen köllötteli vielä siinä vaiheessa sängyssä syvässä unessa, ja kouluun lähtevillä lapsilla oli taas hanskat hukassa ja kengät märkinä. Verenpaineessani oli huomattavissa hienoinen nousu.

Kuski soitti hetken päästä uudelleen, että hän ei ole täällä meillä ennen käynyt, että mistä tienhaarasta kannattaa tulla. Katsoin ikkunasta ulos, ja aivan VALTAVAN, siis V A L T A V A N kokoisella rekka-autolla oli tämä meillä ensikertalainen liikenteessä. Verenpaineessani oli huomattavissa lisää nousua. Kuten kaikkiteurastamon autokuskit, hänkin oli taas pirteällä äänellä, että ei hätää, homma hoituu kyllä, kun kauhistelin, että MITENTÄSTÄNYTSELVITÄÄNKUNTÄÄLLÄONNIIIIIINAHDASTAJA SULLAONNIINISOAUTOKIN!!!

Hätyyttelin Irlantilaisen sängystä ylös, ja hänalkoi purkaa barrikadeja, joita olimme kyhänneet pyöröpaaleista lastauskatoksen ympärille, koska uloshyppääminen oli tullut enemmän tavaksi kuin poikkeukseksi. Itkuinen minä hain lehmille herkkuja, ja kuski koitti sumplia autoaan ahtaaseen pihaan. Piha tuntui suorastaan kutistuvan, kun taivaita hipova rekka ajoi siihen venkslailemaan... Ei tällaisia vanhojen tilojen pihapiirejä ole osattu miettiä valtamerialuksen kokoisille koneille. Iloinen ääni ohjaamosta alkoi muuttua turhautuneeksi, ja lopulta hiipui kokonaan, ja rekka ajoi pihasta pois. Me jäimme seisomaan ihmeissämme, mutta hetken päästä dieselkone jylisi uudelleen mäkeä ylös, tällä kertaa perä edellä. Pari kertaa joutui kuski yrittämään, mutta melkoinen velho oli taas ratin takana kun aivan järjettömän ahtaaseen tilaan sai auton pakitettua! Lisäksi hän pahoitteli ja harmitteli, että pihakatajasta lähti oksia. Osoitin vaan rikkinäisiä pihavalojamme, että tuohon pystyn minä ihan pelkällä traktorilla ja etukuormaajalla....

Odotin täyttä kaaosta lastauksessa, koska katoksessa oli mukavan lehmän lisäksi täydellinen terroristihieho, joka ei ollut elämänsä kolmen vuoden aikana osoittanut minkäänlaisia kesyyntymisen, kiintymisen tai rauhoittumisen merkkejä. Enemmänkin villieläimen, koska aidat eivät ole olleet kuin pieni epämukavuus elämässä, jos niiden takana on peruna- tai kaurapelto. (Naapurin, jos voin laittaa pienen välihuomautuksen...) Ihminen on vain hyväksikäytettävä olento, joka tuo ruokaa ja herkkuja, mutta sen kanssa ei kannata olla väleissä. Miten viisas eläin, kun asian miettii loppuun asti. (Jälleen kerran myös kiitollinen peltonaapureista, jotka olisivat voineet haastaa meidän oikeuteen kaikesta tuhosta, jota tuo tyyppi on aikaan saanut. Eivät ole VIELÄ haastaneet...). Mutta arvaa mitä??!? Minä seisoin irtoportin päällä valmiina sulkemaan auton ovet, Irlantilainen ja kuski kävelivät lehmän ja hienon takana, ja sinne ne menivät autoon kuin omaan kotiinsa. Kolmessa sekunnissa lastaus ohi! Kuskin ääneen oli palannut ilo, minä nieleskelin kyyneleitä surusta kivan lehmän vuoksi, ja ilosta, että hieho lähti pois.

Auto ajoi pois, ja viimeiset kolme lehmää tulivat kurkistelemaan, jäikö lastauksessa käytettyjä herkkuja enää jaettavaksi. Kaikki kolme kävelivät suoraan katokseen, ja koska se on once in the decade -tyyppinen tilanne, suljimme portit ja viimeisetkin eläimet menettivät vapautensa. Se oli surullinen hetki. Niin niin surullinen. Vielä surullisempaa oli se, että nekin lähtivät eilen. Meillä ei ole enää yhtään lehmää. Meinasin ensin ulkoistaa itseni lastauksesta, koska kyytiin laitettiin Alma; meidän täällä 10 vuotta sitten syntynyt ensimmäinen lehmävasikkamme. Sitten mietin, että se vasta petturuutta ja pelkuruutta on. Minuun se luottaa, ja pelotta menee autoon, kun olen lastauksessa näkyvänä saati, jos sitä Irlantilainen ja vieras kuski keskenään lastaisivat. Sen olen eläimelle velkaa, etten itsekkäästi ole pois, ja anna sen lähteä viimeiselle matkalle peloissaan. Niinpä itku kurkussa hoidin viimeisen velvollisuuteni, ja saattelin Alman ja kaksi muuta ensimmäiselle ja viimeiselle matkalleen.

Irlantilainen toi minulle viinipullon. Lopetin alkoholilakkoni, iskin viinipullon kainaloon, ajoin mökille, ja itkin ja join viiniä ja itkin hiukan lisää. Itkin kaikkia eläimiä, joihin olin kiintynyt, ja joiden luottamuksen olen pettänyt. Itkin sitä, että eläinten myötä lisääntyneet lintu- ja ötökkäpopulaatiot tulevat hiipumaan. Itkin sitä, etten ikinä enää saa nähdä syntymän ihmettä. Itkin sitä, ettei ikinä enää saa istua kesäisessä ilta-auringossa katsomassa, miten eläimet nauttivat ensimmäisestä vihreästä. Itkin sitä, ettei enää ikinä nuo isot emot saa hoitaa pieniä vasikoitaan. Itkin sitä, etten ikinä enää tunne lämmintä pohjavillaa palelevien sormien alla. Itkin sitä, etten enää ikinä näe tonttumaista teurasautokuskia, johon olen kovasti kiintynyt näiden vuosien aikana. Itkin sitä, että mitä perheen lihansyöjät nyt syövät. Itkin sitä, että kauniisti puhdistetut metsiköt puskittuvat alta aikayksikön. Itkin sitäkin, että mistä saan paskaa bioaktiiviseen kompostiini. Ja sitten vaan itkin.

Tänään olen jo koittanut miettiä positiivisia asioita. Ei enää karkailevia eläimiä -varsinkin jos olemme jossain kaukana kotoa. Ei enää sydämentykytyksiä, kun puhelimessa näkyy jonkun naapurin nimi. Ei enää yövuoroja poikimisaikaan tai kun joku vasikka ei suostu imemään tai emo ei anna imeä. Ei enää kuolleita vasikoita, ei rankkoja ja vaarallisia synnytyksiä. Ei talvella tahimista jäätyvän veden ja kylmän traktorin kanssa, ei helleaikaan jatkuvaa huolta siitä, onko eläimillä vettä. Ei enää eläinlääkäriä pyhisin tai öisin. Ei enää ikinä tarvitse olla silmiä selässä, kun koittaa metsästää vasikkaa korvamerkittäväksi ja samalla pitää pelätä, hyökkääkö emo kimppuun. Ei enää ikinä huolta siitä, jäävätkö ihmislapset vahingossa sarvien tai sorkkien alle. Ei enää ikinä huolta siitä, tuleeko hyvä heinävuosi. Ei enää pelkoa korvamerkkitarkastajista, ja tulonmenetyksestä, jos joku on juuri hieronut merkkinsä irti. Ei enää ikinä huolta nautarekisterimerkinnöistä, joiden virheistä tuleeheti sanktiota. Ei enää teurasautopäiviä. Ei enää ikinä tarvitse laittaa itse kasvattamaansa, hoitamaansa ja sydäntä vallannutta eläintä teurasautoon. Ei enää ikinä.