Päivä elämästäni

Mä kerron teille nyt yhden päivän kulun elämästäni. Ei mitään zero wastea eikä ekologista, vaan yksi päivä. Tämä kaikki tapahtui maanantaina, ja tämä on ihan normisettiä, ja  tavallista elämää meillä, kun ei vaan onnistu sellainen seesteinen ja rauhallinen ja organisoitu ja aikuinen elämä näemmä millään.

Tein etäpäivää kotona, ja katselin kateuden vallassa, miten naapuritalojen isännät painelivat metsätöihin traktoreillaan, kun itse olin juuttunut pers puutuneena työläppärin eteen kiinni. Niin kovasti teki mieli jättää kone ja palkkatyöt sikseen, ja lähteä talviaurinkoon raivailemaan taimikkoa tai siistimään ojan pientareita, mutta ei; siinä olin semisti kyrsiintyneenä (under statement…)  nenä läppärin ruudussa tekemässä jotain, josta maksetaan palkkaa. Nuupahtaneesta mielentilastani minut herätti klo 8.45 työkännykän kalenterimuistutus: ”Nuorin Luomulapsi, hammaslääkäri. In 15 minutes!” SIIS VATTÖFAK?!?!? Olen niin tottunut Rauman kaupungin tarjoamaan tekstiviestimuistutuspalveluun (voi jeesus, mikä yhdyssana! Eikös se olekin yhdyssana??! :D Suomen kieli on paras!), että kun sitä ei tullut, väsyneeet aivot eivät mitenkään reagoineet kumpaankaan sähköisen kalenterin merkintään , eivätkä edes paperikalenterissa ollut merkintä ollut jättänyt mitään muistikuvaa minnekään.  

Olin tietysti vielä punaisessa yöpaidassani, bambukalsarit ja villasukat jalassa, hampaat harjaamatta syömässä smoothieta, johon olin lykännyt pakastimesta kaivetut lehtikaalit mansikoiden ja mustikoiden kaveriksi. Keskimmäinen Luomulapsi teki lähtöään koulutaksille, ja kysyi, että meinaatko todellakin ehtiä? ”MEINAAN!!!”, karjuin smoothie suusta purskahdellen ja vetelin samalla yhdellä kädellä teinivuosinani hankkimaa villapaitaa päälleni ja toisella kädellä survoin farkkuja kalsareiden päälle epätoivoisesti, samalla kännykkä korvan ja olkapään välissä uhkarohkeasti keikkuen, jos vaikka saisin Nuorimman Luomulapsen open kiinni, että lapsi olisi jossain löydettävissä.

Opea en saanut kiinni, ja fiilikseni tien päällä olivat täydellinen toisinto kevään vastaavalle lentävälle lähdölle. Koululla parkkeerasin autoni eskarilaisten kuskaamiseen tarkoitetulle alueelle, ja huusin vain opeille, että nyt on vähän tilanne päällä, hymyilin leveästi päälle, ja juoksin etsimään lapsostani. Hän ei tietenkään ollut luokassaan, vaan seikkailin etsimässä musiikkiluokkaa. Apua sain nuorelta miesopelta, jolle väläytin kiitollisuutta osoittavan hymyn, jonka saattoi tulkita kyllä myös irvistykseksi, koska se ei ehkä ihan siinä kiireessä tullut suoraan sydämestä. Nuorin Luomulapsonen lähti mukaani pelkissä sisätossuissaan, ja olimme hammaslääkärissä justiinsa sillä sekunnilla, kun hänen nimeään huudeltiin. Heitin sisäisen yläfemman itselleni, ja samalla koitin hengitellä hermostoni rauhoittuneeseen tilaan. 

Luomulapsonen sai hurjasti kehuja niin puhtaista ja hyvin hoidetuista hampaistaan. Minä hymyilin tietysti tyytyväisenä hammaslääkärille ja -hoitajalle.  Välillä olin vähän liikutuksenkin vallassa, kun katselin hänen pieniä jalkojaan, jotka hytkyivät pikkasen hermostuneina hurjan ison näköisessä hammaslääkärintuolissa.

Kotona vilkaisin peiliin. Punainen yöpaidan helma liehui iloisesti villapaidan alta pyllyni päällä. Hampaan väliin oli jäänyt kauhea lehtikaalin palanen, joka sieltä kivasti vilkkui aina, kun suuni hiukankin aukesi. Siinä on ollut tapaamillani himisillä kaunis näky!

Irlantilainen, joka soitti, että ehtisinkö tyhjentää auton peräkärryn, koska hän on luvannut auttaa Hullua Ystäväänsä remonttitarpeiden kuskauksessa, oli seuraava, joka keskeytti palkkatyöni tekemisen. Nappasin ulkoilmatekosyystä riemastuneena työkännykän taskuuni, jotta olisin tavoitettavissa koneelta poistuessani,  ja päätin pitää ns. kahvipaussin, joka toimistolla kuluisi huonossa sisäilmassa Vanhojen Työtovereiden aivoituksia ihmetellen, ja tällä kertaa ulkona iloisena kaatopaikkakuormaa kotipihaan kärrystä tyhjennellen. Tuo kuorma kuvaa nykyistä elämäntilannettamme niin hyvin; tein sen silloin, kun Irlantilainen ja lapset olivat Grannyn keitoksien ääressä, ja minulla oli aikaa siivota varastoon kertyneet roinat rikkoutuneen mankelin ja pesukoneen kaveriksi. Lastasin silloin kärryn täyteen kaikkea rikki mennyttä ja vanhentunutta kierrätyskelvotonta kamaa, jota farmille aina kertyy, ja tämä oli jo KOLMAS kerta, kun sen kaiken sälän purin pois kärrystä, sillä meillä ei vaan ole ollut aikaa käydä viemässä sitä kaatopaikalle. Kaksi työtä ja kolme harrastavaa lasta on liikaa!!! Mistä luopua?? Eilen pohdin parista lapsesta luopumista, mutta palataan siihen…

Sain kamat kärrystä alas. Lehmien rikkomien ämpäreiden, pesukoneen, mankelin ja nyt myös niiden seuraksi lastatun pakastimen joukossa oli myös säkillinen vasikoille lisäruuaksi tarkoitettua maitojauhetta, jos niiden imetyksessä on ongelmia. Se oli jo pari vuotta vanhaa, ja tänä vuonna vasikoita EI tule, joten olin sen kärryyn ja kärrystä pois nostellut lukuisia kertoja. Ihan hyvää jumppaa, sillä säkki yksin painaa 20 kg, 50-luvun mankeli varmaan 35 kg ja pakastinkin on yksin punnerreltuna ihan mukava lisävastus. Jos ei ikinä veisikään niitä roinia jäteasemalle, vaan 3-4 kertaa viikossa purkaisi ja lastaisi kärryn? Irtisanoisi crossfit -jäsenyyden ja vaan punnertaisi rojua kärryyn ja pois! 

Uskolliset työkaverini, eli koirat, hoksasivat maitojauhepussin kulman menneen myrskysateissa rikki. Kun sain tyhjennysurakan tehtyä, vilkaisin kavereitani ja näin kaksi maitopartaista appenzelliä tuijottamassa silmiini hyvin itseensä tyytyväisinä takaisin. Toruin koirat, autoin pihalle kurvaillutta Irlantilaista laittamaan kärryn autoon kiinni, ja harjasin nopeasti kärryn puhtaaksi sinne valuneesta maitojauheesta, koska Irlantilainen oli hienoissa työvaatteissaan ihan eri levelillä kuin minä omissa farmityövaatteissani, jotka olin yöpaidan päälle tällä kertaa vetaissut.. Vastatuuleen tietysti, jolloin 89%  maitojauheesta olikin yllättäen silmissäni, korvissani ja vaatteissani.

Kieltäydyin Irlantilaisen kutsusta ajaa minutkin takaisin talolle lounaalle, ja sen sijaan otin taukoliikunnaksi juosta ko. 300 metrin matkan keuhkoillani, jotka jo siihen kykenevät. Se on hieno tunne! Koirat maitopartoineen hölkkäsivät vierelläni ihan innoissaan tauosta pöydän alla makaamisen. Lämmitin edellisen päivän jätökset itselleni lounaaksi, kieltäydyin istumasta pöydän viereen syömään niitä, ja sen sijaan menin seisomaan terassille, jotta saisin a) raitista ilmaa, jota kaipaan niin paljon ja  b)seisottua istumisen sijaan. Mua ei TODELLAKAAN ole tarkoitettu näihin toimistohommiin!

Irlantilainen lähti kohti omaa palkkatyömaataan, minä palasin koneen ääreen. Koirat kiertyivät keräksi jalkoihini pöydän alle, ja minä aloitin näppäimistön väkivaltaisen hakkaamisen, vaikka ei se mitään mulle ole tehnyt. Jonkin ajan päästä pöydän alta alkoi kuulua pientä tuhnausta säännölllisi väliajoin, ja pierut tuoksahtivat komeasti maitojauheelle.

Keskimmäinen Luomulapsi tuli kotiin. Heti näin päänasennosta, että nyt ei taas aurinko ole paistanut ko. jätkän kohdalla. Ja ei; kaikki oli persiillään. Joku kaveri oli ollut ihan tyhmä. Ope vasta olikin ollut TOSI tyhmä ja epäreilu ja tyhmä. Reksikin oli ollut tyhmä. Treeneihinkään ei tehnyt mieli, koska siellä oli ei yksi vaan KOLME ihan tyhmää. Ja varmaan tehdään jotain tyhmää sielläkin. Ihan tyhmää, etätä meillä lapset joutuu tekemään TYHMIÄ kotitöitä, koska missään muualla ei joudu. TYHMÄÄ!! Ja tyhmä idea mennä päikkäreille, KOSKA EI VÄSYTÄ!!!!!!! Ja tätä jatkui ja jatkui ja jatkui ja jatkui siihen saakka, että mun hermoni meni, enkä enää jaksanut aikuisen, hyvän äidin lailla keskustella, vaan karjaisin, että sä olet väsynyt, ja mun pitää tehdä näitä hiton töitä, jotka on ihan TYHMIÄ!!! Illalla kasilta nukkumaan, koska ei kaikki voi vaan olla TYHMÄÄ!! Keskimmäinen vetaisi hupparin päähänsä kunnon teinimeiningillä (9-vee!!!), ja lähti ulos. THUMP! THUMP! iskeytyi pallo uhkaavan lähelle työhuoneen ikkunaa seuraavan tunnin ajan,. Koitin soittaa asiakkaille. THUMP! THUMP! Koitin keskittyä parin dokumentin lukemiseen. THUMP! THUMP! jostain vyöryi mieleeni etätyösopimuksen kohta:" Tarjolla on häiriötön työtila" , ja siihen olin laittanut "KYLLÄ"....

Tytöt kotiutuivat koulusta. "Yksi vasikka on karannut." Maitopieruja päästelevät koirat messiin, paskaiset työvaatteet päälle, ja vartissa hoidettu kaveri takaisin. Siinä meni toinen ns. kahvitunti, ja ai että, kun sekin homma tuntui niin kivalta! 

Samalla huomasin lehmien ruuan olevan vähissä, joten heti kun kello löi 15 hyppäsin traktoriin ja ruokkimaan eläimet ohjeistaen sitä ennen lapset katsomaan treenikamat valmiiksi, ja syömäään ja tekemään kotityöt suht reippaaseen tahtiin, koska 1xfutistreenit, 1xsäbätreenit ja 1xtaidekoulu lähestyivät uhkaavasti. Miksi muuten palkkatyössä 8 h kestää ikuisuuden, mutta farmitöissä se on silmänräpäys??

Kun palasin sisään, ei YHTÄÄN kotityötä oltu tehty, välipalatarpeet lojuivat keittiössä sikin sokin, pöydällä oli kaakaota ja eteinen oli kenkien valtameri. Vanhin ja Keskimmäinen olivat "syömässä" selkä köyryssä, nenä kiinni You Tubessa, ruoka koskemattomana lautasella. Nuorin taiteili jotain uutta teosta omassa huoneessaan, eikä millään kerinnyt syömään tai kotitöihin, koska taideteos oli aivan kesken. "HEEEIIII!!!!! 20 minsaa lähtöön, ja täällä ei ole MITÄÄN tapahtunut!!!!LAPSETTTTT!!!!!! Mun niin menee hermo!!!!!" "No mut se ny menee muutenkin..." sanoi Vanhin Luomulapsi tyyneesti, ja lähti etsimään futissukkiaan, joita ei tietysti ollut omassa vaatekorissa, eikä sukkakorissa, ja josta saatiin kätevästi aikaiseksi riita veljen kanssa, joka tietysti kiisti kaiken, koska hänen futissukat on ihan eri värisetkin. Seuraavaksi hukassa oli sisäpelikengät säbä-treeneihin, ja Keskimmäinen syytti Vanhinta (joka oli tietysti "ihan TYHMÄ!" ja sitä seuraasi"Sä et kuule ikinä sano siskojasi, tai ketään muutakaan tyhmäksi! Onko selvä!?"- keskustelu), joka niitä oli kouluun lainannut, ja jolla ei tietenkään ollut MITÄÄN mielikuvaa mistään tällaisesta. Toistin miljoonatta kertaa elämässäni lauseen:" Jos jokainen AINA palauttaisi tavarat niille kuuluville paikoille, meidän ei tarvitsisi käydä näitä keskusteluja. Mun niin menee hermo!"

Matkaan päästiin tietysti viime hetkellä, ja mukaan piti kurvata vielä toinen futistyttö. Vanhimmalla Luomulapsella oli jalassaan ratsastussukat, Keskimmäinen oli putsannut ulkolenkkarit sisäkengiksi. Mietiskelin, että hitto, miten inhoan tätä kiirettä, sekasotkua, kun en ole organisoimassa, ja paikasta toiseen ravaamista ja kahta työtä. IHAN TYHMÄÄ! Heitin jätkän treeneihin, tytöt treeneihin ja pääsin itse crossfittiin päästämään höyryjä. Ihana ranskalainen treenikaverini toi oman poikansa siivellä Keskimmäisen Luomulapsen säbätreeneistä cf-salille, ja se mahdollisti kunnollisen ohjatun treenin minulle, ja se on niin ihana juttu, jota arvostan enemmän kuin osaan sanoa. Hän kehui kovasti, että niin on kohtelias, hyvätapainen ja hauska poika teillä, ja niin hienosti puhuu englantia. Katselin ihmeissäni, että oliko lapsi vaihtunut, mutta ei -siinä se keskimmäinen lapsistani tönötti, tuli antamaan mulle halin ja suukon, ja kaikki salin äidit ja isät olivat "OOOH!", ja mä olin tosi ylpeä lapsestani.

Kotiin päästiin klo 20.30. Tartuin imuriin, kun niin kyrsi hiekan ja koiran karvojen määrä eteisessä ja kodinhoitohuoneessa, kyrsi se, että farmityöt on ihan juosten kustu -tekniikalla tehty, palkkatyöt samaa tekniikkaa käyttäen, kukaan ei ehdi huolehtia kodista, lapsien kanssa ei ole tarpeeksi aikaa vaan olla, ja vähän kaikki alkoi ärsyttämään, kun väsymys iski. Varsinkin tietty Irlantilainen, vaikka toinen oli hienosti kaapinut täysin tyhjän jääkaapin uumenista meille iltaruuan.. Komensin lapsia suihkuun ja iltapalalle ja sitten halimaan mua, kun päivä oli niin hektinen, eikä oltu halattu läheskään tarpeeksi päivän aikana.

 "Mikä täällä haisee?", kysyi Irlantilainen. Työhuoneesta löytyi aivan valtava, puolen lattiaa vallannut vesiripulilätäkkö, joka haisi selkeästi maitojauheelle ja paskalle. Sen siivoaminen eteerisellä öljyllä kuorrutettu nenäliina nenän ja suun peittona kesti puoli tuntia. Kukaan ei tahtonut halata mua sen jälkeen, mutta sain suukot ja "rakastan sua"- sanat kaikilta kolmelta. Hinkkasin itseäni suihkussa niin kauan kuin lämmintä vettä riitti. Irlantilainen oli tehnyt kupin teetä odottelemaan mua, ja sitä hörpin takan edessä kirja kädessä miettien, että semmoinen se päivä, ja miksi en oikein kunnolla näe. Tätäkin ajanjaksoa tullee ikävä, ihan niin kuin nyt kaiholla mietin vauva-aikaa, joten vaikka välillä kaikki on ihan TYHMÄÄ, niin koita nyt nauttia tästäkin kaaoksesta ja elää hetkessä. Eikä mun näkökään ollut mennyt, vaan  silmälasien päällä oli noin 3 mm maitojauhetta, joka lähti ihan kevyesti pyyhkäisemällä.