Ei enää ikinä
Toiseksi viimeinen teurasautopäivä oli kuin suoraan taas huonosta sketsistä. Tai yhtään hauskuutta ei ole eläimen teuraaksi laittamisessa, mutta kaikki liitännäistoiminta oli niin taas MEITÄ! Aamulla, kun join vielä kahvia Irlantilaisen turkoosit, hänelle jostain syystä liian pieneksi jääneet bokserit jalassa (samat, joissa väsyneenä mansikka-aikaan kävin paikallisessa K-kaupassa munapussit pullottaen. Ihana muisto!), soi puhelin, ja iloisen kuuloinen teurasautokuski soitti, että hän unohti ilmoittaa aiemmin tulonsa, ja on 10 minuutin päästä meillä. Perheen toinen aikuinen köllötteli vielä siinä vaiheessa sängyssä syvässä unessa, ja kouluun lähtevillä lapsilla oli taas hanskat hukassa ja kengät märkinä. Verenpaineessani oli huomattavissa hienoinen nousu. Kuski soitti hetken päästä uudelleen, että hän ei ole täällä meillä ennen käynyt, että mistä tienhaarasta kannattaa tulla. Katsoin ikkunasta ulos, ja aivan VALTAVAN, siis V A L T A V A N kokoisella rekka-autolla oli tämä meillä ensike