Perjantaihöpinät

Eilen aamulla aikaisin, kun aamu-uninen Irlantilainen ei vielä tiedä, millä planeetalla tai missä maanosassa hän heräileepi, kerroin hänelle seuraavan asian. "Listen.... Next summer I'm taking hens. I'm so old that you can not tell me I'm not allowed!" Vierestä kuului "mmmhhhhääännhhhhh" , ja sen voi ihan täydellisesti tulkita perusteelliseksi myöntymykseksi. Tämän oman ideani taas voi tulkita selvästi paremmaksi olotilaksi, joten perun hautajausbileideointi-iltani ja ihan vaan keskityn nyt miettimään kanoja ja palaan päivä päivältä lähemmäksi jo monesti murkaantuneita omavaraisuushaaveitani. Tosin edelleen Irlantilainen ruokkii eläimet palkkatyönsä jälkeen, koska en vaan jaksa edes sitä mitenkään tehdä. Eilen ruokin ensimäistä kertaa eläimet itse, ja ei hyvältä tuntunut koko loppupäivänä ja iltana. Nukahdin takan eteen klo 20 ja siitä aamuyhdeksään posottelin menemään unten mailla. Onneksi on partner in crime -yksin tämä olisikin ollut kuolemaksi, koska vaikka itse kuinka olisi kuolemankielissä, farmareiden on huolehdittava eläintensä hyvinvoinnista. Joko itse tai lomittajan avulla, jos sellaisen onnistuu saamaan. Moni asia jää tekemättä, mutta ainakin eläimet pysyvät ruuassa, ja se on just nyt pääasia.

Pesin eilen myös pyykkiä kaksi koneellista, mikä on todella juhlimisen arvoinen suoritus näinä päivinä. Pesuaineena oli hevoskastanjaneste ja huuhteluaineena itse tekemäni pyykkietikka timjamiöljyllä tuoksutettuna. Timjamin pitäisi vahvistaa keuhko- ja hengitystie-elimiä, ja kaikki konstit otetaan käyttöön mistä tahansa aineesta ja myrkystä eteerisiin öljyihin, koska nyt riittää tämä tauti. Pyykkiaineilla sai pesutulokseksi oikein puhdasta ja hyväntuoksuista pyykkiä. Kastanjat siis jatkoon! Jatkoa saisi seurata myös pyykin käsittelylle; kun en ole aktiivisesti nalkuttamassa tai hääräämässä, ei pyykki näytä siirtyvän millään kenenkään vaatekaappiin, vaan Mount Everest kalpenee pian kateudesta Mount Hippiperheen pyykkivuoren rinnalla.

Satoi muuten ensilumi jopa tänne läntiseen Suomeen. Muutama päivä sitten illalla se alkoi märkänä räntänä, ja siitä lähtien ovat maa ja puut eriasteisesti valkoisena. Lapset huusivat niin, että nykyisin 24/7 täydellisen lukossa olevat puolikuurot korvani napsahtivat hetkeksi auki ja riemu oli aivan käsinkosketeltavaa. Ennen kouluun lähtöä oli pistetty jo pulkalla pari kertaa mäki alas, vaikka pulkan jälkeensä jättämä vana näytti enemmän nurmikkoa kuin lunta.Hetkeksi tuli jopa jouluinen olo, mikä on minulle aika outo olo. Kysäsin Irlantilaiselta, että onko hän tänä vuonna meinannut olla lasten kanssa joulun Irlannissa vai Suomessa, mutta kuulemma Suomessa, koska hänkään ei jaksa. Mitään.  Rasittaa tämä tauti kyllä koko perhettä, ei vaan minua. Lapsilla on kova ikävä Grannya ja Grandadia ja Irlannin serkkuja, ja he tahtoisivat reissuun. Mietimmekin, että kaksi isointa on jo niin isoa, että heille voisi selittää, että sijoitetaan lahjarahat matkarahastoon, ja he pääsisivät sitten vaikka heti joulun jälkeen lähtemään reissuun. Ja heti iski ilmastoahdistus minulle, vaikka itse maankamaralla jäisinkin; perheeni lentäisi lentokoneella! Mutta nuorin.... Nuorin Luomulapsonen näki eilen TONTUN!!! MEIDÄN IKKUNAN TAKANA!!! Ihan selvästi se oli katsonut, että hän laittoi täällä tiskejä koneeseen, ja nyt on luvassa joululahja!!! AINAKIN YKSI!!!! Isoveli oli menossa mukana, ja huusi terassille katsomaan. Siellä oli TONTUN JÄLKIÄ!!!!!! Poika nikkasi silmää mulle pikkusiskon selän takana, ja voi mikä rakkauden aalto puhalsi ylitseni, kun omat lapset vaan on niin kivoja! Että pakko kai on edes se yksi ekologinen lahja jostain tekaista, vaikka muuten markarahastoon sijoittaisimmekin. Jos olet aikainen joulunvalmistelija, niin lukaisepa muutama ekovinkki täältä ja täältä , koska uudet vinkit, jos niitä edes tulee, jäävät taas sinne aatonaattoon.

En ole käynyt isoissa ruokakaupoissakaan ties koska, sillä niissä kävelyä tulee sen verran, että tällainen ex-hyväkuntoinen luomufarmari-crossfittaaja nykyinen puolikuollut keuhkotautinen vaatisi matkaansa sellaisen rollaattorin, johon pääsisi välillä istuskelemaan, kun persaus ei kaikesta kutistumisesta huolimatta vieläkään mahdu ostoskärryn lastenistuimeen. Miten muuten on mahdollista, että kaikki lihakset ja hyvä rasvakudos ovat kuihtuneet tämän 2,5 kk makaamisen aikana, mutta selluliitti on ja pysyy? Se on kanssa yksi iso mysteeri, jonka selvittämistä en viitsi edes harkita. Olkoon siellä, niin on edes jotain pehmustetta luiden päällä. Asiaan; viikko sitten lauantaina poikkesimme Irlantilaisen kanssa Prismassa pikaisesti hakemassa niinkin tärkeää tuotetta kuin irtokarkkeja. Oikeasti Irlantilaisen piti päästä vessaan, ja sitten se sanoi mulle, että oot niin laihtunut, että hae nyt edes karkkeja, ja minä sitten tottelin kilttinä ihmisenä... Mikä järkytys se Halloween-krääsän määrä!!!! On tainnut ihan unohtua kyseisen päivän alkuperäinen merkitys, ja markkinointikoneisto on taas luonut yhden täydellisen turhan kulutusjuhlan. Oli jossain pieni kuormalavallinen hautakynttilöitäkin sentään tarjolla, mutta oi ja voi sitä kertakäyttömuovin, järjettömien muovikääremakeisten ja muovisten hirviönaamareiden määrää. Ekoahdistus iski keuhkoahdistuksen lisäksi, ja totesin, että ehkä mun kannattaa käydä kaupassa seuraavan kerran vasta helmikuun 20. päivä, jolloin on taputeltuna Halloweenin, joulun, ja ystävänpäivän kaupallisuus ja krääsä, sekä siinä välissä myyty alessa -70% kaikki se turha, jota kukaan ei koskaan OIKEASTI tarvitse. Sen verran omavarainen siis pitää näemmä olla, että tuonne saakka pärjäisi. Ei taida ihan muutama kana riittää. Otetaan siis takaisin ideat vuohista ja lypsylehmästäkin, maakellarista ja isommasta kasvihuoneesta puhumattakaan...

Olon kohentumisen huomaa myös siitä, että jaksoin leipoa patonkeja. Tosin koville se otti, ja vaati pienet unet taikinan kohoamisen aikana, ja heti paistamisen jälkeen, mutta leipää saatiin, ja se oli kuulemma "5/5" , joten 5/5 sitten vaan mulle ja leipomiselleni, ja sille, että tämä toivottavasti oli tässä. Tänään lähti näes viimeinen antibiootti. Nyt jännityksellä odotan, mitä tapahtuu. Koheneeko olo, vai kutsuuko sairaala. Palkkayöhön meno ei kutsu. Siirsin työnaloitusta nyt 11.11. alkavaksi, ja jos sairaala kutsuu, niin sitten se siirtyy taas. Katsellaan, montako kertaa siirtelen, ennen kuin a) työnanataja sanoo, että älä kuule viitsi vaivautua enää ollenkaan tänne, tai b) itse totean, että menee tämä elämä tässä köyhänä ja sairaanakin päivä päivältä eteen päin.

Tämä oli tällainen jaarittelupostaus, koska keräsin voimia siihen, että täytän pyykkikoneen ja tyhjennän tiskikoneen. Nyt luulen kykeneväni tähän päivän suurimpaan haasteeseen, joten jaarittelut loppuvat, ja ensi kerralla ehkä, muttei välttämättä, jotain ihan asiapitoistakin. Mukavasti näitä juttuja jaksatte silti lukea, ja se on kiva se! Mutta kuinka kauan, onkin eri kysymys.....